Muertha

viikko meni vauhdilla

2008-02-16T16:37:00.000+02:00

Viiikko on mennyt nopeasti. Viime viikonloppuna käytiin pojkiksen mökillä. Oli tosi mukavaa, vaikka kökötettiin pääasiassa mökissä. Lueskeltiin lähinnä ja kateltiin telkkaria. Laitettiin hyvää ruokaa ja saunottiin. Lunta riitti ja kolalla oli hommia. Ja sitten kolatut alueet muuttu jääksi ja oli tosi liukasta.

Osastolla on kaikki mennyt arkisesti. Paitsi ystävänpäivä – apua. Ensin leikittiin tarhassa opittuja leikkejä, laiva on lastattu ja polttaa-lämpenee etsimisleikkiä. Niin yhteislauluja unohtamatta – sininen ja valkoinen raiku. Oon tehnyt pieniä muutoksia viikko-ohjelmaan. Sellaisia jotka ei oo vaan osaston yhteisiä vaan jonkun muun järjestämiä. Lisää liikuntaa – sauvakävelyä.

Kirjastossa en oo käynyt tällä viikolla ja lukeminen on muutenkin tuntunut tahmeelta. Aikaseksi olen saanut kuntosalikortin hankkiminen ja salilla muutaman kerran käyneenä on se osottautunut henkireijäksi. Tapaa ikäisiään ihmisiä ja saa liikkua. Ainakin mun nukuttu määrä on vähentynyt muutamalla tunnilla. Herääminen ei kyllä oo helpottunut mitenkään.

Poikkeuksellisesti jökötän osastolla näin perjantai iltana, koska kärsin sanktiota että en ilmoittanut lomaa kun vasta torstaina. Tänään kävin fysioterapiassa. Osasi hieroa tosi hyvin. Lisäksi kävin kosmetologilla ihonpuhdistuksessa ja oon nyt punanen kun rapu.

Huomenna lähden heti aamupalan jälkeen pojkiksen luo ja saadaan viikonloppu käyntiin, tosin lupasin käydä syssyn kanssa yhdellä, muuten ei mitään merkillistä tiedossa

Tulipa tulipa tylsä kirjotus, mutta näin tällä kertaa.

Muutaman päivän tapahtumia

2008-02-05T17:37:00.005+02:00

1.2.08

Lähdimme siis mökille. Oilin olevani tarkka isän tietokone systeemeistä, mutta käyttöjärjestelmä on jokin uusi ja kaikki muut vempeleet meni kiinni paitsi kone ja näyttö. Jäin siis kiikkiin koneen luvattomasta haltuunotosta.

Lunta satoi tänään kuin koiransäällä. Tiellä ohi kiitäessämme näkyi hyytyneitä autoja. Nyt istun sängylläni mökillä. Vanhimmat osat mökistämme ovat 1800-luvulta. Se on jotenkin tosi romanttista. Ajatella mitä kaikkea seinät on nähny ja kuullu. Tosin varmaankin mun on vaan helppo romantisoida oloja 1800-luvun maaseudulla. Kävin saunassa ja tietysti kun viinipää on tällainen, niin rikoin viinilasin pukuhuoneen lattialle. Iso aika meni jälkien siivoomiseen ja saunomisen ihanuus kärsi siitä. Huomenna uus yritys.

Täällä on hyvä olla. Keskellä kinosten ja pakkasen. Lämpimässä mökissä. Tulee mieleeni Lumentaju kirja, jossa päähenkilö tietää kaiken lumesta ja jäästä. Hän oli turtunut kylmyyteen lapsena Grönlannissa. Mietin sitä, kun kävin tupakalla ulkona. Miten paljon paleli.

Muuten kaikki hyvin univesumissani. Paljastin pikkasen suunnitelmiani syksyä varten isälle ja se oli milissään, vaikka ei saisikaan akateemista esikoista. Ehkä sekin on viimein tajunnut sairauteni ja ikäni ja älyni tuomat rajoitukset.

3.2.08

Vihdoinkin äitini kohtelee minua kuin tasaveroista aikuista. Ei hössöttämistä ja tuputtamista. Työ voitto. Ulkona oli lunta 20 cm. Oikein märkää sellaista ja vanhemmilla oli työtä saada se kaikki alas katolta. Iltaisin oli kuitenkin romanttista kävellä tuikku polkua pitkin saunaan. Lisäksi sitä tuli välillä vaakasuoraan, joten pysyttelimme mökissä lähes koko ajan. Mua se ei haitannut, koska olisn varustautunut pokkareilla ja oli mukavaa lukea lämpimässä mökissä myrskysäällä.

Isä osti aikoinaan, joku vuosi sitten, mulle tän kannettavan. Kriteereinä ilmoitin pieni ja kevyt. Nyt isä on kateellinen kun se itse raahaa laajakuvallista näyttöä mukanaan. Ei varmaan mee pikään ku se tulee perässä. Sen himo nousi kun näytin kesän Saksan matkan kuvat. no joo..

Jostain käsittämättömästä syystä vanhuksilla oli kova kiire lähteä mökiltä. Klo 12 istuimme jo autossa. Isällä on erikoinen suhde autoihin ja ajamiseen. Auton pitää olla simppeli. Sillä kun ajetaan vain A:sta B:hen. Lisäksi körötellään aina pikkuteitä jos se vaan on mahdollista. Ajettiin siis lahden motarin vierustaa pitkin kaikki kylät ja kaupungit. Pääsimme siis perille ajamatta metriäkään motaria. Uskomattomia pikku teitä se oli löytänyt ettei tartte mennä motarille, jota joka tienhaarassa tarjottiin. Ipod oli tarpeen.

Kotona otin makeat päikkärit. Nautiskellen siitä, että ei tartte tehdä sitä salaa. Nyt istuskelen taas laitoksen lattialla kirjoittamassa. Viikon alut on aina vaikeimpia. Viikonloppuna kun on päässyt haistelemaan vapauden tuulia, niin tänne tuleminen tuntuu erityisen kurjalta. Ja kun ei yhtään tiedä kauanko tätä on jäljellä. Laskujeni mukaan oon ollu täällä nyt kuukauden. Hoitojaksot liikkuu 2-3 kuukaudessa, mutta on täällä ihmisiä jotka on ollu jo vuoden. Siinä vaiheessa mä kyllä olisin lähteny kävelemään jo useampi kuukausi sitten. Kun olis jotku takeet, että tää auttaa, mutta kun täytyis vaan luottaa systeemiin. Se on vaikeaa. Kai tää on kuitenkin parempi ku olla HYKS:in osastolla.

Tänään tulee Miss Suomi. Laulaja vieraana on Jenni Vartiainen, jonka uus levy on musta ihan hyvä. Katson siis kisat varmaan vaan siksi, että nään sen esityksen. Täällä ihan vaihdetaan iltapala aikaa kisojen tähden.

Huomenna on tulossa ihan mukava päivä. Nään yhtä sairaalassa hakittua kaveria ja päivän ryhmäkään ei oo hassumpi. Ruokaryhmä. Tehdään varppeja.

5.2.08

Aamulla en herännyt. Hoitaja oli tuonut lääkkeetkin ja olin ne ottanut ilman minkäänlaista mielikuvaa asiasta. Nyt tekee koko ajan mieli peiton alle. Uni vaan ei tule, niin turhaa vaan jäpittää lakanoiden välissä. Lisäksi yksi syömistäni lääkkeistä aiheuttaa sen, että kuolaa valuu enemmän ku yleensä. Viimeyön kuolat on ennätys ja tyyny on niin märkä, että tuskin kuivuu iltaan mennessä. Tällainen likainen yksityiskohta.

Nukuin, kun multa tultiin kysymään oonko vielä menossa fysioterapiaan. Tottahan toki. Katsoin kartasta missä talo sijaitsee ja lähdin jahtiin löytämättä taloa. Viimeinen ja lähinnä oleva sitten tärppäsi. Oli tosi mukava terapeutti ja hiero niskoja todella hyvin. Ilmoittauduin tanssi kurssille ja harkitsen vielä liittymistä syömishäiriöisten tanssi kurssille. En kyllä kehtaa näissä mitoissa mennä, jos sinne menee vaan luurankoja. Terapeutti lupasi kysyä asiaa. Vaikutti tosi toimivalta kokonaisuudelta. Kerrankin jokin asia paremmin kun hyks:ssä. Tanssikurssikin kestää kesäkuuhun asti.

Tänään oli myös kuvaryhmä. Piirsin nukkuvan tytön taivaalle. Ajatus juoksee yhtä lujaa kun maalauksessa. Kuvaryhmä on mukava. Siellä jotenkin kaikki antaa vapaasti ajatusten tulla. Kun kuvat käydään läpi on suloista, miten täällä isännän paikkaa pitävä poika on piirtänyt kukkasia sateenkaaren alle ja toinen laatikkoauton, joka esittää limusiinia ja toisen vuoria, hän haluaisi lähteä matkalle limusiinin kyydissä.

Olisin halunnut lähteä nyt kaupunkiin lähettämään näitä tekstejä, katsomaan vähän asuntoja ja ihan käydä Motivuksessa kyselemässä miten niiden hommat pyörii. Olen päättänyt ostaa jumppakortin. Tää paisuminen ei saa enää jatkua. 2kg per viikko, vaikka en edes herkuttele mitään. Se on lääkkeistä johtuvaa, mutta niistä kun ei voi mitään ottaa pois. Olisipahan tekemistä päiville ja illalle. Jos ei käy sellaista tuuria kun mulle tällä viikolla, että on vuorossa astioiden kattaminen päivälliselle, mikä tarkoittaa sitä, ettei ehdi kunnolla kaupunkiin ja takas kattamaan niitä astioita. Niitä kun ei voi jakaa esim. nyt, koska on liian aikaista, vaikka kukaan ei käy keittiössä.

Menen tänään illalla pojkiksen luo. Eilen kierrettiin Töölöön lahti. Tänään on vuorossa ihan vaan makoilua sohvalla ja mun tietokoneen näpräystä. Laskuja maksettavana, blogin päivitys ja sellaisen pelin haluaisin koneelleni saada kun Mahjong (jos se nyt edes kirjoitetaan noin). Tänään aamun vaikeuksien jälkeen täällä on taas siedettävää olla. Odotan kuitenkin jo innolla iltaa

2008-02-01T13:13:00.000+02:00

Istun kotona isän työhuoneessa kirjoittamassa. Paikka on aina herättänyt mussa hirmusta arvostusta. Tiedekirjoja katosta lattiaan koko huone täynnä ja valtava työpöytä niiden keskellä. Tiedän ettei isä pidä mun hengailusta sen koneella, joten yritän saaada itseni valmiiksi ennen kiinni jäämistä.

Tänään olivat sairaanhoitajat valppaina ja jouduin kolme kertaa nousemaan ylös sängystä. Mielestäni se oli kohtuutonta, koska luin. En siis nukkunut. Ja jouduin käytävään röyhtäilevän miehen seuraan. Ei siinä mitään, kaikilla on oireemme, mutta välillä menee vähän yli. Pystyin jotenkuten keskittymään. Kirja kertoo kapitalismin kahleista ja siitä miten mainokset syövät kaiken tyhjän tilan.

Lähdemme mökille tänään. Odotan vesikielellä punavinkku lasillistani saunan kera. Olis romanttista jos sataisi vielä yhtä paljon lunta kun nyt. Törmäsin tuiskeessa bussipysäkillä serkkuuni. Mukava ylläri, ei oltu nähty luvattoman pitkään aikaan. Miksi serkkuihin on niin vaikeaa pitää yhteyttä vaikka he asuvat samassa kaupungissa?

Huomaan tirkisteleväni ihmisiä

2008-02-01T13:10:00.000+02:00

30.1.08
Huomaan tirkisteleväni ihmisiä. Osastollamme on mies, joka nielee ilmaa ja röyhtäilee sen ulos. Hän isutuu keinutuolissa aina. Aina. Nainen rasvaa käsiään aina kun tapaan hänet. Poika viereisessä huoneessa laulaa yksinään. Kaikki kerääntyvät kasomaan Dr.Philliä ja salattuja elämiä. Se osastollamme.Istun kolmatta kertaa kolmen päivän aikana mbarissa juomassa lattea. Läppärissä on se mukavuus että ei koskaan istu yksin vaan on selvästi tekemässä jotain. Sama kun ihmiset vuoraavat naamansa Metrolehdillä aamuruuhkassa. Vältytään muiden katseilta tai siitä ikävyydest' ett' joku katselisi sinua.Pyykkikoneemme suoriutui kiltisti puolentoista viikon pyykeistäni yhdellä nielauksella. Lisäksi tänään oli oireiden hallinta kurssi ja luin Lumen tajun loppuun. Oikeastaan tämän pävän reissun tarkkoitus oli hakea uusia pokkareita. Aion uskaltautua vanhempieni kanssa mökille viikonlopuksi keskelle kinoksia. Nyt kun pytyn lukemaan, hyödynnän sitä. Isäkin lukee, äiti keskitttyy kokkaamiseen. Ruoka sairaalan ulkopuolella maistuu mahdottoman hyvälle. Lisäksi saan viikottaisen punaviini annokseni. Ajattelin nauttia sen nyt saunan lämmössä. Minussa on ainakin kaksi erikoisuutta. Juon aina jotain saunan kuumuudessa enkä ole ikinä oppinut seisomaan suihkussa. Sillon kun oli vielä oma rauha, join usein aamukahvin suihkussa.Lisäksi huonoihintapoihin liittyy se, että unohdan aina vasta blogiani kommentoille ihmisisille. Anteeksipyynnöt siitä. Yritän parantaa tapani.Tämä on varmaan eka pitkiin aikoihin, kun en halua kommentoida sairauttan. Olen lopen kyllästynyt sairastamaani. Ja huomaan että olen alkanut pitää rutiineista. Kuten täällä istumisesta säännöllisesti, nukkumaan menosta samaan aikaan, joka on osottautunut kello 20:si. Inhoan kun osastolla syödään muuhun aikaan kun sovittuun. Vaikka se on vaan 15min, harmittaa se silti. Jos asuisin yksin kehittyisi mulle varmaan vahvat tavat. Isäni aina sanoo, että vanhetessa rutiinit muuttuvat aina tärkeimmiksi, olenkohan siis vanhenemasa.Tekstiä olisi varmaan tullut enemmänkin, mutta pakko lähteä taas sairaalan unettavaan ympäristöön, missä pyykkipino odottaa viikkaamista.

Tee sillon kuin pystyt

2008-01-29T14:44:00.000+02:00

Eilen oli super päivä. Maalasin ton ornamentin, mikä oli suoritus sinäänsä kuukausiin väreihin kun olin koskematta. Kirjoitin blogin ja luin vielä joku 50 sivua kirjaa. Super päivä. Tänään on huonompi päivä. Mua herätelleet ihmiset on kuullu kunniansa. Toisaalta oon tänäänkin pystytnyt lukemaan kirjaa. Olen aivan uppoutunut tarinaan, Lumen taju. Kerrankin joku vie mukanaan. Ja kirja on 600 sivuinen, joten ehdin vielä nauttia.

Nyt isutn mbaarissa. Näiden taulujen maalaajan haluaisin tavata. Uskomattoman hienoja. Muutenkin tekee hyvää käydä joka päivä ihmisten ilmoille, jotta ei menetä toivoaan tähän elämään. Elämää on sairaalan ulkopuolella. Kyllä mä vielä ponnistan. Aikomuksena on hakea ens yhteishaussa. Kaikki hokee, että kestää kuntoutua ja että en ehkä kuntoudu sille samalle tasolle kun ennen sairautta, mutta mä en halua uskoa sitä. Uskon päin vasoin. Olin niin monta vuotta huonossa kunnossa ennen varsinaista sairastumista, sairaalaan menoa. Uskon, että musta tulee parempi kun ennen sairautta. Terapeuttini viime vuodelta jaksoi hokea sitä, että musta vielä tulee mitä haluan ja opinnot tulee sujumaan. Niitä sanoja muistellen.

2008-01-29T14:35:00.000+02:00

28.1.08

Elämänvoima. Se on kietoutuneena kaikkiin meihin. Sairastuessa voima vain katoaa. Nyt on vain pakkouskoa että se löytyy uudestaan. Tänään on hyvä päivä ja tuntee itsensä toimintakykyiseksi. Pitäisi uskaltaa tarttua kirjaan tai pensseliin. Tuntuu kuin sairautta ei olisi. Huomenna asia voi olla täysin toisin päin. Tai vaikka jo illalla. Pitäisi käyttää tätä hetkeä ja tätä mahdollisuutta käyttää elämänvoimaa kun se on nousseena pintaan. Toisaalta ei saisi taas vaatia itseltään liikaa. Kuormittaa itseään ja huomenna ei taas jaksa mitään. Onhan tämäkin jo tietty suoritus, päivittää blogia. Niin kun niitä suorituksia nyt täyttyy taas laskea.

Meidän toimintaterapeutti on kuin ruumiillistuma siitä mitä itse haluaisin nyt olla. Raikas, nätti, kihloissa tai naimisissa ja raskaana. Koulutus takana. Varma työpaikka. Vaikka en tosta varmasta työpaikasta ole niin varma haluaisinko edes sellaista. Isän jälkiä voisi kävellä. Ja nauttia siitä vapaudesta ja aina vain parempaan pyrkimisestä minkä freelancer työ antaa.

Kävin äsken kanttiinissa. On surullista nähdä siellä ihmisiä joita oli samalla osastolla itsensä kanssa. Sairaus täysin vieneenä. Toisaalta se tuo kierolla tavalla uhmaa, että minähän en kroonistu ja pääsen tästä vielä takaisin normaaliin maailmaan. Elän nyt vain tällaista kupla vaihetta, josta joskus voin tehdä näyttelyn tai jotain muuta. Vain välivaihe. Ja ehkä tarvitsen siihen tätä kuntoutus osastoa, pakko myöntää. Parempia päiviä on ollut jo enemmän kun hyks:n neljän kuukauden reissulla.

Voimaa antaa näin hyvänä ja varsinkin huonona päivänä miesystävä. Vaikka mun vaikeaa päivää on vaikea kääntää paremmaksi päiväksi, mutta lähellä olo edes helpottaa oloa. Viime viikonloppu oli tosi mukava, vaikka mulla ei ollut mikään super päivä. Sitä pitää vain oppia olemaan sairauden kanssa. välillä on kausia, jolloin sairaus on päällä ja välillä se lepää. Nyt olis kyllä jo aika sen mennä lepoon.

Joka tapauksessa jaksan tällä hetkellä tsempata meidän suhteen takia. Haluaisin normaalin parisuhteen. Sitä kun ei oikein ole vielä meille suotu. Sairastamiseen on mennyt jo niin kauan aikaa. Snellussa oli opettaja joka mentoroi mua ja tiesi tilanteeni. Hän tapasi mut sairasloma aikana ja sanat olivat vähissä. Olin tehnyt hienot työt ja palaute oli vain positiivista. Lopulta hän sanoi: ”Muista aina, että elämä kantaa. Siihen voi luottaa” Sitä sopii hokea nyt.

23.1.08

2008-01-24T14:12:00.000+02:00

23.1.08

Tänään olen päättänyt olla koko päivän sisällä, jos nyt en saa jotain erityis pistosta. Aamulla oli oireidenhallinta kurssi ja aiheena stressi. Oli ihan hyvä. Nukuin kunnon päikkärit – neljä tuntia. Kunnon sikeää unta. Heräsin vasta äskettäin syömään. Aamulla oli punnitus ja paino oli noussut taas 1,5 kg. On uskomatonta miten se vaan nousee, vaikka en herkutttele mitään. Lääkärin tapaamisella ei oikein tullut juuta eikä jaata siihen miten lääkeet vaikuttaa painoon.

Olen polttanut 4 röökiä ja 2 niistä on mennyt luihin ja ytimiin. Nyt vaan jäpitän tässä sängyllä. Mitähän kaikki ne tekee joilla ei ole kannettavaa? Täällä ei ole oikeestaan mitään tekemistä. Tv:n katselua. Ja se onkin koko ajan päällä. Tosi aktivoivaa. Piano löytyy jos osaa soittaa. Onhan se ymmärrettävää, ettei koko aikaa voi olla tekemistä tai ohjattua sellaista, mutta olis edes lehtiä mitä selata.

Tänään puhuttiin siitä miten parantumisen ”pakko” tuo stressiä. Kaikilla on hirveet odotukset puhumattakaan omista odotuksista. Odotukset on niin jotenkin murskaavia. Ne ei anna aikaa. Eikä paljoa arvoa epäonnistumiselle. Hyvä että ehtii itse tunnustaa ja tunnistaa että on sairas, kun niin moni toivoo sun jo parantuneen. Ja ehtoja tulee. Mietteitä siitä miten meidänkin suhde muuttuu jos en ala paranemaan. Itse mietin miten oma elämä tulee menemään jos en ala paranemaan. Ala paranmaan, jo on termi. Sen jo tunnen ja tiedostan, että elämä ei tule menemään niin kuin ns. tavallisesti menee. Rutiinit tulee olemaan poikkeuksellisen tärkeitä. Se saanko koulutuksen tai jaksanko käydä töissä, on isoja tulevaisuuden pelkoja. Ja ne tuo stressiä. Lähes lamaannuttaa.

Itse jotenkin ajattelen, että tää on vaan mun elämä. Välillä tosi vaikeita päivä välillä helpompia. Toivoisin saada elää oman näköisen elämän. Ja toivon, ettei esim sairaus estä sitä. Onnellisuutta tällainen sairaala elämä ei tuo. Jos pääsis vaan jaloilleen ja rakentamaan omaa elämää.Toivoisin vaan saavani oman pesän jostain. Ja joskus tulevaisuudessa lapsia.

BDI 31

2008-01-20T12:52:00.000+02:00

Mä haluaisin oikeesti että tää kokoo paska menis ohi. .Tuntuu ettei itse voi vaikuttaa mitenkään. Mennään vaan osastolta toiselle. Ja paha olo vaan jatkuu. Ihan kun istuis junassa ja katselis vaan maisemia vailla pääämäärää. Tällä nykyisellä osastolla ei ole edes omaa lääkäriä. Tuntuu jo liian pahalta. Mikään mitä ytitetääm ti tunnu auttavan. Jaksaminen on koetuksella.

Heräsin tänään 13 ja en löytänyt muuta syytä nousta ylös kun aamu tupakka joka nousee nuppiin ja tuo hyväää oloa

2008-01-18T15:02:00.001+02:00

17.1.2007

Pitkästä aikaa päivittelen blogiani. Aikani on vierähtänyt osastolla, melkein 4 kuukautta taas. Ja suoraan toiselle osastolle. Kuntoututtavalle sellaiselle.Kammoksun jo pelkkää sanaa kuntouttava ja nyt olen sen sydämmessa - kuntouttavalla osastolla. Paikka on todellinen laitos. Paljon jo täysin kroonistuneita potilaita ja tässä sydämessä ei puhuta. Kaikki ovat hiljaa. Kukaan ei puhu tosilleen.Eniten rasittavat hoitajat, jotka tuntuvat pitävän hoidettavat mahdollisimman kaukana itsestään

Istun kahvilassa kirjoittamassa. Pöytääni istuu joukko oman ikäsiä ihmisiä. He ovat täynnä elämän janoa. Mistä minäkin sen löytäisin. Lääkärin papereissa lukee, että tartten pitkää kuntoutusta. Toisaalta en jaksa kuunnella näidenkään juttuja. Ehkä haluan lukemaan viestintää. Oliskohan se mahdollista. Nää ihmiset ilmeisesti lukee.

Vaihdoin paikkaa kun en saanut niiden nettiä toimimaan. Aika surkee viestinnän opiskelija… Täällä taas ei ole nettiä. Saa lähettäminen jäädä huomiselle. Perjantaille. Olis kiva tehä jotain kivaa, mutta kuntoutukseen ei kuulu perjantai kivat. Lauantaina saan nauttia hetken normaalista elämästä, kun pääsen pojkiksen luokse yöksi.

Varmaan vaan harva tajuaa normaalin merkityksen. Tavata kavereita, laittaa ruokaa, käydä niillä tylsillä luennoilla jne. Itse taistelen arki puuhien ympärillä. Ymmärtämättä päästää irti ja elää sitä elämää jota on tarjolla. Pysyisin ensin hereillä koko päivän. Omahoitaja keskustelut ovat täysin vieraita täällä.

Kun katselee väkijoukkoa, tuntuu että kaikilla on suuta ja he ovat vain läpiku lku matkalla ja loput näkemässä kavereita. Pakko päästä normaalien omani ikäisten seuraan, jotta tää yksinäisyys helpottaa ja illat saa jotain merkitystä. Ja päivät myös.

Haluaisin oppia sarjakuvien piirtämistä. Kertoa sanomaa pelkästään mustalla tussilla. Tuntuu vaan että kaikki ideat ovat käytetty ja mä vaan kopion. Hahmon luominen on vaikein osa. Tuntuu, että kaikki ideat on jo käytetty. Tahdon tehdä jotian luovaa.Toisaalta teen sitä koko ajan, kirjoittamalla. Käsialani on muuttunut niin pieneksi, että en edes itse saa siitä selvää. Kiitos taas sairauden. Tai lääkityksenTai siltä se ainakin tuntuu. Haluaisin, että muut voisivat kävellä kengissäni ja jakaa palan elämääni päiväni..

Sairastaessa arvot menevät päälaelleen ja muotoutuvat. Terveys nousee kliseisesti kärkeen. Oma arvopohjani on vielä kovin kiinni siitä mihin olen kotoa oppinut ja työ on kärkipäässä. Niin kuin oma isänikin vielä sairauden jatkuneena näin pitkään jaksaa toitottaa, että pääsisin jaloilleni tekemään töitä. Haluaisin päästää irti arvoista jotka pakottavat mut ajattelemaan omaa itseisarvoani työn kautta. Olosta jolloin olen nolla, kun en tuota mitään tai ole muuten vaan hyödyksi tälle yhteiskunnalle. Yritän mutta en vaan tahdo pystyä. Olen aivan puolikuntoinen ja silti selaan mahdollisia koulupaikkoja. Edelliset kun eivät ole oikein onnistuneita.

Mun täytyy vaan hyväksyä, että oma elämä menee vähän eri tavalla kun monen muun. Pitää löytää se oma reitti ja unohtaa ajan kuluminen. Vaikka siinä on töitä, koska haluaisin jo syksyksi kouluun.

Ahdistukseen monet keinot - ei aina niin terveet

2007-09-02T22:49:00.000+03:00

Nukkuminen, bentsot ja viiltely. Ne pyörittävät nyt elämääni. Sairasta mieltäni harmittaa, että louvutin kaikki telrävät aseeni pois viime viikolla. Tänään nille olisi ollut käyttöä. Niin sairasta lukea se itse kirjoitetttuna. Mutta se nyt vaan on todellisuutta. Rauhottavat helpotti onneksi pahimman vimman etsiä mitä vaan terävää. Huomennna saan taistella, että en käy kaupungilla väärillä ostoksilla.

Viikonloppu meni vauhdilla. Mukaan mahtui ahdistusvapaita hetikiä kiitos rauhottavien. Yritän ajatella, että ne ovat oikeita tunteita eivätkä vain napeilla aiheutettuja vääristyneitä hetkiä, jotaka eivät ole todellisuutta. Kiersisimme Luukin Kaitalammen. Se on aina yhtä mukavaa. Lisäksi perus sadepäivä meininkiä. Leffaa ja saunomista.

Nyt oon taksin kuntoutuskodissa ja viikko on taas edessä. Siitä tulee noin mun aikatuluun mukaan aika hektinen. Mukavaa että aika menee nopeasti. Mulla on nälkä. Maksan 190 euroa ruuasta tänne, mutta kaapista ei löydy mitään iltapalaksi. Se ärsyttää. Taidan kuitenkin käysä soveltamassa jotakin.

kyllästynyt ahdistukseen

2007-08-31T15:59:00.000+03:00

http://www.malux.edu.helsinki.fi/malu/kirjasto/kokeel/havaits/seepra.gif

Eräs sairaalassa tapaamani kaveri vaan tokaisi muutama viikko sitten, että hän vain kyllästyi ahdistukseen ja päätti lopettaa sen. Hän kylläkin pääsi unelmiensa kouluun ja sillä saattoi olla osuutta asiaan, mutta miten se voi joltakulta käydä vain yhden päätöksen avulla. Itse kävin tänään kahden lääkärin kanssa keskustelua bentsojen syömisestä ja he vakuuttelivat niiden tarpeellisuudesta riippuvuudesta huolimatta. Tuntuu kuin siirtäisin ongelmaa jokaisella pillerillä kauemmaksi ja pakoilisin todellisuutta. Toisaalta sain taas uuden haavan omakätisesti ranteeseeni toissapäivänä. Näytän kohta seepralta.

Osastolle lähete olisi kirjoitettu jo tänään jos olisin siihen suostunut. Haluan kuitenkin katsoa vielä muutaman viikon tai kuukauden kuinka pärjään. Masennus on ilmeisesti taas vallannut mieleni. Se pirulainen joka tappaa naurun. Voi kuinka kaipaankaan kunnon nauramista - niin että vedet valuu silmissä, mahaan sattaau ja ei meinaa saada henkeä. Voisin maksaa koko kuukauden yli jäämät kuntoutusrahat siitä hyvästä. Se ei saajalle olisi kovinkaan paljoa, mutta olisi sen arvoista.

Kuten kerroin olen muutanut. Onneksi sain netin käyttöön. Se helpottaa ja on jotain tekemistä. Muuten olen kuin heitetty johonkin vieraaeen paikkaan jota en tunne. En osaa toimia tässä huoneessa. Niin monta kuukautta on vierähätänyt juurettomana, että kaikki omat tavaranikin tuntuvat vierailta. En osaa toimia täällä ja toisaalta en haluakkaan. Haluan vain regresiivisesti vetäytyä peiton alle pakoon pahaa maailmaa. Sain tänään siunauksen nukkumiselleni, mikä tuntui enemmän kuin hyvältä. Lääkäri oli sitä mieltä että vain tarvitsen 14 tuntia vuorokaudessa unta ja sillä selvä. Yleensä kuulee vaan kauhisteluita ja sitä miten pitäisi olla aktiivisempi ja tehdä omia juttuja. Kuitenkin sentään käyn joka päivä jossain, enkä ainoastaan köki sängyssä. Siitä plussat kotiin.

Syömiset tökkii. Jokainen ateria on ahdistava ja pakotettava alas. En kuitenkaan enää haluaisi siihen samaan ajatusten myllerrykseen ja omaan maailmaan minkä paastoaminen kaikessa kauneudessaan tekee.

Nyt on kuitenkin tulossa viikonloppu ja aijon viettää sen kultani kanssa. Illaksi on tiedossa ilotulitusten katsomista ja muuten vaan leppoisaa hengailua. Toivottavasti olisi mahdollisimman monta ahdistumatonta hetkeä päivissä ja pystyisin nauttimaan yhdessä olosta. Olemaan läsnä ja jopa nauramaan muutamat naurut.

Pitkästä aikaa

2007-08-22T18:17:00.000+03:00

Sairaalassa vierähti sitten 6kk. Onneksi se on nyt mennyttä aikaa ja toivon, ettei koskaan tarvitse enää mennä takaisin. Nyt keskityn vaan kuntoutumaan. Koko sana saa saa näpyt pintaan enkä oikein pääse sinuiksi sen kanssa. Vieläkin tulee mieleen vaan jotain pitkään kestävää ikävää. Silti tavallaan alistuin tilanteen edessä ja asun nyt kuntoutuskodissa. Ja suostun kaikkeen kuntouttavaan toimintaan, jota tarjotaan. Vaikka tuntuu, että aikaa kuluu hukkaan ja oikeasti kuuluisi olla jo koulussa (vaikka en siihen oikeasti kykenekään vielä).

Aikaa on mennyt kesää vietellessä ja vähän matkustellessa.

Nyt mielessä pyörii lähinnä uhkaus joutua pois hoitopaikasta. Sain kuulla kunniani siitä, että painoni on tippunut pari kiloa ja siitä että se on tarkoituksella pudotettua. Ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella, kun sen kerran kun puhuu suoraan siitä, että ei haluaisi lopettaa painon pudottamista, saa häätö uhan. Kuitenkin kaikki tekevät sitä ainoastaan sanomatta sitä suoraan. Het joutuu hoitokokoukseen lääkärin kanssa pohtimaan jatketaanko hoitoa.

Muuten elämä on aika säästöliekillä. Lito lääkitys on vienyt pois kaikki hyvän ja pahan tunnot ja olen täysin tasainen. Tuntuu että musta on tehty yhteiskuntakelpoinen tunteiden kustannuksella. Paljon aikaa menee nukkumiseen, mutta yritän kuitenkin joka päivä käydä jossain ja nähdä ihmisiä. Tänään oli askarteluterapia ja näin kaveria. Oltiin kahvilla ennätykselliset 1,5 h, mikä on mulle hyvin olla paikallaan. Lisäksi ilmotauduin työväenopistolle valokuvauskurssille. Toivottavasti kurssi on mukava ja jaksan sitoutua siellä käymiseen.

Tänään suunnitelmissa on netissä pyörimistä, nyt kun sain tän yhteyden viimeinkin! Ja telkkarin väijymistä.

Tätä minusta ei olisi kukaan koskaan uskonut

2007-04-14T08:10:00.000+03:00

Kello on aamulla 8:11. Olen jo syönyt aamupalan. Oikeasti. Vetaissut lääkkeet. Ja huipennus... En herännyt kellon soittoon. Ehkäpä pienen päivärytmityksen on antanut toi osastolla oleskelu, jossa ei edes viikonloppuisin ylösnousemisessa ole armoa. Toisaalta nukuin 12 tuntia, ilman unilääkkeitä.

Olen yrittänyt hieman vilkastutttaa sosiaalista elämääni ja ottanut taas yhteyttä kavereihin. Eilen olin nääntyä kun juttelin neljän ihmisen kanssa hetken. No, jokaisen tapaan tässä viikon kuluessa, mikä on kivaa, mutta pelottaa miten siitä voi väsyä niin paljon.

Peini pesäni alkaa tuntua omaltani. Olisi mukavaa saada a) pahvilaatikoita takaisin lainasta ja b) tilalle tuoli, jonka päälystämisen olen jo suunnitellut.

Keskittymiskyky kaikkea kognitiivista kohtaan, jossa pitää pysyä paikallaan on nollassa. Kävin äsken rämpläämässä verhoja paikalleen, mutta onneksi tajusin siitä lähtevän äänen ehkä häiritsevän jotakuta ja lopetin kesken.

Tulipa kummallinen mieliteko. Haluaisin nähdä Ronja ryövärin tytär - elokuvan. Voisin käydä kirjastossa katsomassa josko sielä vaikka olisi. Se on varmaan mahottomuus, mutta kirjasto on 200 m päässä..

lähden keittämään aamukahvit ja lukemaan eilisen hesarin.

Todellakin venyi vuosi kahdeksi

2007-04-05T10:50:00.000+03:00

olen vileetänyt aikaa sairaalassa niin kauan, että minut lasketaan jo pitkäaikais potilaaksi ja laskun nousevat huomattavastai. Paljon on lääkkeitä kokeiltu ja josa auttaa osa ei. Kävelen sieniä pikin ja jalkani ovat mustelmilla. Ihnhoan sairaalaa. Toivoisin jo pääseväni pois. Aina vain kaksi viikkoa vänyy kahdeksi viikoksi ja nyt on jo reippaasti yli 100 päivää takana.

Toisaalta nyt jos viimeistään tietää, etktkä ovat tosi ystäviä. JAksavat pitää yhteyttä ehdoitta ja kuunnella mongerrustani lääketokkutassa. Joo.. Paremempia päivä odotellessa. Niitä toivottavasti tulee, koska tälläiainen elämä ei ole arvokasta.

Päivittäminen loppuu tähän. Kirjottaminen näyttää olevan täynnä virhaitä, joita en pysty korjaamaan. Oli itsessään jo tekemistä päästä koko. nettiin. Puhumattakaan näistä sivuista.

Kaiklle toivotan kuitenkin aurinkoista kevättä ja hännät pystyyn!!!

Viikko venyi taas vuodeksi ja aika vaan tikittää eteenpäin

2006-12-02T12:38:00.000+02:00

Masentuneen aamu

Päivitykset on jääneet väliin vähäksi aikaa... Liikaa on taas mahtunut kolmeen viikkoon...

Viikko päiväosastolla venyi kolmeen ja näköjään taas vuoteen.

Odottelen paikkaa osastolle. Koulu keskeytyi taas tältäkin vuodelta. Töihin piti ilmoittaa, että olen taas pitkällä sairaslomalla. Niin ja kouluun en ole vielä edes uskaltanut ilmoittaa... Varmaan käsitätte, että harmittaa hieman. Tuntuu kun elämä olisi pysähtynyt taas paikoilleen. Pitää elää tuntu kerrallaan. Kokoaninen päivä tuntuu liian pitkältä. Ja koko elämä tuntuu liian pitkältä.

Miten tässä taas kävi näin?

Siihen jos osaisi vastata niin varmasti pääsisi eteenpäin.

Mieli. Seharmaanryppyisenlihaskimpunsisälläolevajokin. Se elää omaa elämäänsä. Ottaa vallan ja pyörittää kehoa tekemään asioita, jotka tuhoavat itse elämää. Se kaipaa verta ja luita. Tuntuu, että sillä on jtokin tarve tuhota keho ja siirtyä jonnekkin eteenpäin. Vai onkohan se kuitenkin vaikka sielu. Vai onko se psyyke. Vai onko se sairaus. Vai onko se jokin pahavoima, joka on päättänyt kiduttaa juuri minua? Mikä helvetti se oikein on, joka ajaa ihmisen toimimaan täysin järjen vastaisesti... Sivuuttaen sen ja ottaen kaiken vallan..

Kaikki ovat niin huolissaan. Harva osaa kuitenkin vain suhtautua. Ihan vaan olla niin kuin ennenkin. Sitä kaipaan. Ei mitään erikoiskohtelua ja hyssyttelyä ja kokoaikaista surutyötä. Totta hemmetissä sitä surettaa, mutta en minä voi auttaa muiden surua, kun en selviä edes omastani. En kestä kun muut itkevät tai haluavat KOKOAJAN jutella siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Miten mukavaa olisi jos olisin kunnossa. Hei! Niinpä!

Yritän vain elää tunti kerrallaan. Tässä ja nyt kestää sen ahdistuksen. Yrittää löytää kauneutta.
Edes maailman väreistä. Ne lohduttavat. Värit. Omituista. Maalaan ja maalaan ja piirrän. Lähes taukoamatta. Lapparissa, kotona ja ihan missä vaan on siihen mahdollisuus.

Aika vain kuluu. Päivillä ja kellolla ei ole merkitystä. En voi tai saa olla hetkeäkään yksin. Ja sitä vain haluaisin. Muuttaa mökille metsän keskelle ja olla yksin nin kauan kuin vain mahdollista. En vain voi olla yksin, koska pelkään. Pelkään itseäni ja sitä jotain josta en tiedä mitä se on...

GRRR...

2006-11-10T16:13:00.000+02:00

Taas päiväosasto viikko edessä. Ihan syvältä. Siellä oleminen tuntuu jo niin täysin rutinoituneelta. Menettänyt jotenkin merkityksensä. Suostuin vain yhden viikon jaksoon. Oon viettänyt siellä aivan liikaa aikaa siihen nähden, paljonko oon mennyt eteenpäin. Turhauttavaa, että ihmiset käy siellä viettämässä muutaman viikon ja lähtee jätten peräänsä nallekortteja:" Kiitos! Nämä olivat elämäni parhaat kaksi viiikkoa. Te pelastitte minut!". Mitä tähän vois enää sanoa?

Ja uus psykiatri ei ole 100 varmasti edes lukenut papereita. Se plärää ja lukee niitä samaan aikaan kun mun pitäis jutella sille. Tulee hieman tyhmä olo. Ja tänään kun sanoin, että J on sitä mieltä, että mun pitäis mennä osastolle, eikä päiväosastosta ole tarpeeksi apua, niin vastaus oli, että oliko osasto jaksosta sitten enemmän apua? No, mä en ole ollut osastolla. Miksi et? No kun ei sitä ole koskaan otettu kunnolla vaihtoehtona esiin... Tuntuuko hieman tollolta jutella ihmiselle, jolla ei ole mitään käsitystä missä mennään. Sit se vaan istuu hiljaa ja tulee viiden minsan taukoja. Voi *******!

Onneks on vielä viikonloppu aikaa sauhuta tätä vihaa jonnekkin muualle... Tulossa siis tosi kiva viikko! Ja sen lisäksi pitäisi saada tutkielma valmiiksi...

Huh-huh...

2006-11-08T18:30:00.001+02:00

http://koti.mbnet.fi/soukkio/juodaan.jpg

Olipa kerran elämä

2006-11-08T15:29:00.000+02:00

Pikään aikaan ihan paras hankinta! Muistatteko lapsuudesta Olipa kerran elämä-sarjan? Ostin kaikki 26 jaksoa sisältävän dvd-setin! Mä muistan kaikkien hahmojen nimet vieläkin. Ai mikä ahaa-elämys (: Tänään on vuorossa lapsen kasvua... ihan hedelmöittymisestä asti.

Karkasin koulusta jo ekan tunnin jälkeen. Huomenna aion nukkua ja tehdä tutkielmaa, samoin kun perjantaina. Nyt ei vaan jaksa kakkea. Täytyy valita, että pääsee kurssit kuitenkin läpi..

S kävi kylässä ja soitti pianoa. Olipa ihana kuunnella. Itsekkin innostu soittelemaan. Hermo vaan menee niin äkkiä, kun ei sormet enää taivu kunnolla. Ihanaa kuitenkin saada edes selkärangasta joitain tuttuja kappaleita ja saada pianosta ääntä. Työnalle jää Beethovenin Kuutamo. Se olisi juuri sopivan "helppo" ja hirmu kaunis kappale.

The time of Ashes

2006-11-07T20:16:00.000+02:00

Tänään oli psyko. Vaa´an karttaminen ei enää onnistunut. Ihmeen kauan se onnistuikin. Kokonaisen kuukauden. Joka tapauksessa kerran olisi voinut jättää väliin. Nyt vaan ärsyttää jutella omista asioistaan. Ei jaksa tsempata ja töksäyttelee totuuksia. Sinällään hyvä, tietysti, mutta lievää ristiriitaa esim kuukauden takaiseen tilanteeseen... Harmittaa, että se luottamus jonka on ansainnut, saatta karista aika nopeesti. Ei pitäis ikinä liiotella, että menee hyvin, jos menee vaan ihan ok tai siinnä rajoilla. Joka tapauksessa jo nyt jännittää perjantain lekuri.. Ihan vieras tyyppi ja vaikeet asiat.

Koulussa pitäis a)jaksaa ollaa koko päivät b) tehdä tutkielmaa. Kumpikin tuntuu raskaalta. Onneks maalaaminen on ihan hirmu kivaa. Muutenkin ryhmä alkaa olla jo aika yhtenäinen ja kaikki on mukana. Kiva mennä aina kouluun, kun alkaa jo tuntemaan vähän ihmisiä. Ja rutiinit on aina samat. Jotenkin tosi turvallista. Voikun ois vaan enemmän voimia...

Myrkkysienen päällä lepäämässä

2006-11-06T19:06:00.000+02:00

Väsyttää ja kurkku on kipee. Lähin koulusta aikasemmin ja nukkunu koko päivän. Ahdistaa ja oon koko päivän toivonu, että psyko ois ollu jo tänään.

Ulkona on räntää. Syksyllä vielä odotin just tätä päivää. Kuoro olisi alkanut tänään. Koko muu poppoo on laulanut jo pitkään. Kävin kuuntelemassa niiden konsertin ja tuntu hienolta, että olis päässyt mukaan. Nyt ei tunnu voimat riittävän... Kaikki taas jotenkin hajoo käsiin. Takaraivossa vaan soi ehdotus saikusta. En millään haluaisi, mutta ei oo realistista, että jaksan näin edes jouluun asti. Vaikka kuinka tsemppaisi...

Sitä ei jaksa enää olla edes vihanen itselleen. Ei pysty pitämään häntää pystyssä. Jotenkin hyväksyny vaan koko tilanteen ja oman voimattomuuden.

Failing to grieve leads to a loss of passion in the whole of life

2006-11-04T19:27:00.000+02:00

http://arthist.cla.umn.edu/aict/images/18_20/SPL/512/075.jpg

Jokainen pysähtynyt hetki vetää sisäänpäin. Ajatukset karkaavat ja itseään on vaikea saada liikkeelle. Hymy täytyy pakottaa. Tuntuu kuin sen meikkaisi päälleen tietäen, että se tekee hyvää.

Tänään söin pizzan. Ja tikkarin. Ja mansikka pusun. Olen varmasti jonkinlaisessa sokerirasvapöhnässä. Ensimmäinen lämminateria viikkoon... Jihuu... Jotkut kuulemma pääsevät paastoamalla johonkin kauniiseen voimantunteeseen ja leijumiseen. Miksi minä en sitä saa? Se on vain arkipäivää joka yht´äkkiä on taas tässä. Ei sitä tarvitse yrittää. Huomaa vain taas olleensa pitkään syömättä. Krooniselle syömishäiriölle on kauniimpikin nimi - pitkittynyt syömishäiriö.

Koin äsken seikkailun. Tom Cruise pelasti tyttöystävänsä Die Hard kolmosessa. Täysin mitäänsanomaton, ihan viihdyttävä leffa. Mukavaa olla hetki ajattelematta.

Luulin hikoilevani tänään töissä ja kuitenkin sain lahjaksi kipeän kurkun. En tainnut oikeasti hikoilla, vaan lääkkeet sisälläni. Huomenna en välitä kuumuudesta ja pidän lämpimästi päällä. Ei tässä nyt jaksa sairastua.

Sureminen olisi mukavaa. Niin paljosta voisi surra. Se on kuulemma edellytys paranemiseen. Mutta miten surraan? Olisi ikävä surra yksin. Se ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta. Pelottavalta. Miten surra, kun ei osaa antautua luottamukseen? Varmastikkaan edes itseään kohtaan. Kuitenkin haluaisin surra. Oikein kunnolla ja pitkään. Onkohan se sitä pohjan kautta ylös kiipeämistä... Sitäkö tällä kaikella haetaankin... Kuulostaa liian helpolta ratkaisulta...

Pomppii kuin pallo

2006-11-03T12:22:00.000+02:00

http://www.ibiblio.org/wm/paint/auth/kandinsky/kandinsky.comp-7.jpg

Päivä on mennyt taidetta ja musiikkia selaillessa. Kadinsky vei palan sydämmestäni. Niin kaunista. Taito säveltää maalatessa. Taito jota kadehdin. Koulussa väriopissa pyrimme värien musikaalisuuteen. Kadinsky on ymmärtänyt mitä se on. Toivottavasti minäkin vielä jokin päivä.

Käykää piristämässä päiväänne ja kuunnelkaa Grismusiquen mahtavaa mahtavaa tunteellista ja minimalistista musiikkia. Se pelastaa päivänne!

http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewprofile&friendID=99429754

Tänään ei ole juurikaan sanottavaa. Pää on täynnä ajatuksia. Täytyisi syödä, siivota, lukea ja käydä viikonloppu töissä. Tutkimusta pitäisi saada sivutolkulla eteenpäin.

Kuitenkin rakastan elämääni, vaikka en voi nyt hyvin. En tiedä ratkaisuita tai ainakin vaihtoehdot pelottavat. Kaipaan tukea, jota en tunnu nyt saavan mistään. En sitä tukea jota tarvitsisin. Rohkaisua ja hellää huolehtimista. Ehdotonta rakkautta. Kaikessa on nyt ehtoja. Läheiseni asettavat ehtoja olemiselleni, joita en kykene täyttämään.

Tämä elämä siis... Pomppii kuin superpallo. Välillä aivan hallitsemattomasti ja riemua kun sen hallitsee. Nyt ei taas pompi ihan oikeaan suuntaan. Kaikki on periaatteessa ihan hallinnassa. Rutiinit ja velvollisuudet hoituu, mutta sisäset demonit kummittelee. Taas täytyisi olla niin pirun tehokas. Ei voi hellittää ja päästää irti. Vituttaa, kun ei hallitse pomppuja. Tietää mitä tarvitsee. Tahto ajaa eteenpäin. Halut taas väärään suuntaan. Onneksi ne kuitenkin osaa erottaa toisistaan. Se on ehkä jo iso askel.

Koulussa on kiireistä ja pitäisi lukea urakalla. To Do-listoja on kolme. Ne ovat eri pituisia, mutta vaikuttavia. Sitä vaatii itseltään niin paljon. Toisaalta se on juuri se, mikä auttaa vaikean yli. Jos ei olisi tavotteita ja vain pysähtyisi paikalleen, sitä vähitellen kuolisi sisältäpäin. Toisaalta taas hukuttaa itseään tekemiseen. Se helpottaa elämän janoa. Antaa merkityksen. Kun nukahtaa illalla tuntien vieneensä pientä palaa maailmasta eteenpäin, omasta mielestään oikeaan suuntaan, voi toivoa näkevänsä kauniita unia.

Olen viime viikkoina tajunnut mitä avoimmuus on. Se vaatii rohkeutta. Hyväksymisen siitä, että kaikki eivät sinusta pidä. Kuitenkin se on ainut mikä vie eteenpäin. Kertoa itsestään asioiden oikeilla nimillä. Jos peittelee ja peittelee, antaa itsestään vain palasen. Elää vain palasta elämästään. Silloin ei voi kuin syyttää itseään, jos ei tunne elävänsä täysillä ja tyydyttävästi. Tulen mustana tai valkoisena, mutta en harmaana. Itsellenikään. Varsinkaan.

"Terveyttä ei voi erottaa vapaudesta" - R.Steiner

2006-10-19T10:27:00.000+03:00

Koulua on mennyt jo puolitoista kuukautta. Tänään on ensimmäinen päivä, kun päätin aamulla antaa luvan itselleni nukkua univelkojani pois luennolle lähtemisen sijasta. Väsymys oli ehkä kuitenkin vasta toiseksi tärkein syy. Huomenna on palautuspäivät tutkielmalle, joka on osottautunut vaikeaksi. Päätin siis käyttää tämän päivän kokonaisuudessaan siihen... Erona viime syksyyn on se, että aamulla tein päätöksen tietoisesti. Olisin voinut nousta ylös. Vuosi sitten se ei olisi ollut mahdollista. Iso ero on myös se, että kello on 10:30 ja olen ollut jo tunnin hereillä vapaaehtoisesti (: ja ainut asisia mikä todella harmittaa on se, että maito on loppu ja en ole siis vielä saanut aamukahvia. Pieni harmi. Energiani on vapautunut oleelliseen. Siihen kaikkeen mitä haluan tehdä. Siihen kaikkeen mitä tahdon tehdä.

Tasapainottelu terveyden ja sairauden välillä on valintoja. Niitä ei opi tekemään ilman, että joku opettaa millaiset valinnat saavat sinut voimaan hyvin. Sairauden pakottamista ulos sielusta ja ruumiista. Joka päivä, jolloin valinnat onnistuvat ja toimintakyky säilyy, voin sirotella vaakaan muutaman hiekan murun lisää terveyden puolelle. Jokainen luovutettu valinta lisää hiekkaa sairauden puolelle. Se on taistelua tasapainon kanssa. En ole varma tyhjentyykö sairauden kuppi koskaan. Jokainen ajatus, tunne ja kokemus jonka tietoisesti läpikäy muuttaa ihmistä. Se muuttaa minua. Tasapainoittelu jatkuu varmasti hyvin pitkälle elämään. Toivon kuitenkin, että jonakin päivänä hiekka valuu sairauden kulhosta pois ja keventää taistelua. En kuitenkaan luota siihen, toivon vain..

Painovoima tiputtaa esineen, jos päästät sen irti metrin korkeudelta. Se iskeytyy maahan. Toiset esineet rikkoutuvat törmäyksen voimasta ja toiset vain pomppivat eteenpäin. Kivestä kuuluu vain pamaus ja se rikkoo maan pinnan. Painovoima vaikuttaa ihmiseen. Se vetää puoleensa ja saa olon tuntumaan raskaalta, jos ei ole voimia kannatella kehoaan oikein. Painovoimasta on tullut ystäväni. Se kertoo aina kun olen väsynyt. Ruumiini tuntuu raskaalta ja niskat painuvat kuperaksi. Silloin tiedän, että sairauden kuppiin on valumassa hiekkaa. Ryhdistän selkäni ja päätän voittaa painovoiman. Syön ja lepään. Riittävästi. Ulkoilen ja täytän itseni raittiiilla ilmalla. En aio murskautua painovoimasta.

Syksy on saapunut, vihdoinkin!

2006-10-07T10:02:00.000+03:00

Pimeys ja kylmyys on alkanut hiipiä esiin. Vaikka kesä on tuntunut kuivuuden ja lämmön takia luonnottomalta, tuntuu luonto nyt palaavan normaaliin rytmiin. Linnut muuttavat etelään ja ruska on kauneimmillaan. Ilma on viileää ja kosteaa. Nautin syksystä.

Kuitenkin on pelottavaa huomata miten oma keho alkaa mennä horrokseen. Se on niin herkkä huomaamaan syksyn ja kylmän tulon. Pimeys ajaa nukkumaan aina vain aikaisemmin ja väsymys ei tunnu lähtevän pois. Nyt täytyy tsempata. Vielä on lokakuuta jäljellä. Koulumme professori sanoi eilen, että lokakuuta kuuluisi oikeastaan nimittää värikuuksi. Viellä saamme nauttia hetken syksystä. Sitten tulee marraskuu, joka sanana tarkoittaa kuolemaa. Se täytyy vain jaksaa, vaikka se taitaa ihmiselle olla vuoden raskain kuukausi. Onneksi tämän muutoksen huomaa myös muissa. Kaikki tuntuvat koulussa vaipuvan tiettyyn horrokseen. En siis ole yksin, enkä välttämättä vaipumassa taas masennukseen. Luonto vain hoitaa tehtäviään.

Syksyn tulo on omalla kohdallani merkinnyt paluuta arkeen. Se merkitsee kiirettä. Kuitenkin vielä positiivisesta sellaista. Nautin joka hetkestä jonka saan kuunnella, kokea, tehdä ja nauttia. Sieluni on ruumista vahvempi. Ruumiini väsymys ei tapa nautintoa ja pystyn hallitsemaan sen. Pitkän masennuksen jälkeen maailma näyttää edellen niin kauniilta. Syvää kiitollisuutta jaksaa tuntea jokaisesta nautinnon hetkestä jonka saa päivien aikana kokea. Nautinnon aiheet ovat myös lisääntyneet. Nautin kun saan lähteä töihin. Nousta aamulla kouluun. Jaksaa kuunnella luennoilla vaikka ruumista väsyttää. Nauttia lukemisesta, taiteesta ja nyt myös musiikista.

Vielä vuosi sitten kaikki tuntui niin lopulliselta. Oli vaikeaa uskoa muiden sanoja parantumisesta ja masennuksesta. Kaikki oli muuttunut niin vakinaiseksi, että oma sielu ja persoonallisuus olivat kivettyneet isoksi mustaksi möykyksi joka vain huudollaan piinasi kehon sisällä. Ei pystynyt toimimaan vaikka elämän jano oli suuri. Haluan kuitenkin uskoa, että tälläisen lamaantumisen kokemisella oli jokin tarkoitus. Hain apua ja sain sitä. Jouduin luottamaan muihin ja antamaan vastuuta pois. Se on eheyttänyt. En ole vielä kokonainen. Paljon energiaa menee sisäiseen sotaan ja jokapäiväiseen taisteluun mörköjä vastaan. Se taistelu on vain käytävä loppuun ja olen jopa oppinut tietyllä tavalla nauttimaan siitä.

Koulukavereita katsellessa tuntuu välillä siltä, että monelle tekisi hyvää vaipua täyteen horrokseen ja joutua taistelemaan sieltä ylös. Monen möröt jahtaavat ja vievät energiaa. Ne eivät kuitenkaan koskaan ole vallannet koko ihmistä ja taistelu niitä vastaan ei tavallan ole alkanut. Ne jahtaavat saaden ihmiset väsyneiksi ja rutinoituneiksi. Elämää täynnä traditioita, jotka pitävät pystyssä heikkoja seiniä. Itselleni masennus sai aikaan heräämisen. Elämästä nauttimisen. Arjen arvostamisen. En pidä enää mitään itsestään selvänä vaan tietyllä terveellä tavalla olen nöyrtynyt elämän edessä ja jaksan kunnioittaa sitä. Uskon, että tämä voima auttaa minua parantumaan SH:tä. Tieto siitä miten asiat voivat olla, jos niistä ei pidä väkisin kiinni. Siitä mitä paha olo tosiaan voi olla.

Kiire tuo mukanaan valintoja. Joutuu punitsemaan tekemiään asioita. Ihmissuhteita, velvollisuuksia ja tahtoa. Mitä todella tahdon tehdä. Ei ainoastaan mitä haluan tehdä. Tahto antaa energiaa. Se on sisäinen motivaatio, joka unohtaa kiireen ja auttaa keskittymään. Se on kuin energiapallo. Ei tietenkään voi antaa sen pomppia ihan omia teitään vaan sitä polkua pitkin johon on päättänyt panostaa. Oma polkuni alkaa löytymään ja siksi olenkin harkinnut vaihtaa blogini tekstin, Pienestä tallaajasta joka etsii paikkaansa maailmassa, joksikin muuksi. Ehkä en kuitenkaan vielä uskalla. En kuitenkaan taida olla vielä siihen valmis. Nautinto ja suunta ovat olleet elämässäni ehkä vasta liian vähän aikaa. Pohja on vielä liian hatara ja saattaa rikkoutua taistelussa. Myöhemmin sitten...

Tänään nautin vapaapäivästä. Niitä on ehkä liian vähän tänä syksynä. Nautin ehkä liikaa energiastani. Lupaan olla varovainen ja kunnioittaa itseäni. Tahtoni on jo ruumistani edellä maratonillani maaliin, enkä aio sitä hävitä.

Ihmisyyteen kasvaminen

2006-09-21T20:22:00.000+03:00

Tänään olen ajatellut ihmisyyteen kasvamista. Mitä se oikeastaan on ja miksi se on niin vaikeaa?

IHMISYYTEEN KASVAMINEN

Aikamme postmoderni sekamelska ajaa ihmistä etsimään onneaan sateenkaaren päästä. Tietomme maailmasta on eriytynyttä ja sirpaleista. Kokonaisuuteen ei tahdo kenelläkään riittää aika. Kunnianhimo ja menestys työuralla luovat helpon putken elämälle. Kuin sateenkaaren, jonka päällä voi leijailla ja toivoa kaiken uurastuksen ja uhrausten jälkeen tippuvansa aarrekirstuun. Mitä sieltä sitten löytyy? Oikein ahkera uraputkelainen varmasti uskoo kirstusta löytyvän paljon rahaa. Mahdollisuuden makeaan materiaan. Yhteiskunnan hyväksynnän materiallisena menestyksenä. Ympäriltä ihailua ja vanhempien ylpeyttä ”onnistumisesta”.

Juuri maalaamani kuva on tarkoituksella hieman naiivi ja ylilyöty. Valitettavasti vain kovin moni länsimaisessa kulttuurissa sydämensä syvyyksissä tuntuu uskovan onnen löytyvän materialistisesta yltäkylläisyydestä, jonka voi saavuttaa taloudellisen voiton maksimoivien yritysten palvonnalla. He tuntuvat miettivän kovin vähän ihmisyyttä, inhimillisyyttä, rakkautta ja todellista sydämen viisautta. Hömpötystä. Eihän sillä rikastu… Tämän kyynisen kuvan olen henkilökohtaisesti kokenut opiskellessani taloutta ennen Snellman-korkeakoulua.

Mutta mikä ajaa ihmiset tällaiseen tilaan? Sydämettömyyteen itseään ja ympäristöään kohtaan. Toimimaan kuin koneet jotakin suurta helpotusta odottaen. Moni entisistä koulutovereistani myöntää avoimesti vihaavansa koulussa käymistä. He eivät näe siinä juurikaan järkeä, mutta kun ei oikein muutakaan ole keksinyt. Kuitenkin tuntuu tärkeältä valmistua mahdollisimman nuorena, mahdollisimman hyvillä papereilla, jotta tulevaisuus on turvattu. He myöntävät olevansa onnettomia, mutta ovat voimattomia oman tiensä edessä.

Suomalainen koulusysteemi on omiaan kasvattamaan kuuliaisia kansalaisia. Tunteita ei liioin korosteta opetuksessa ja vain ahkerista tiedollisista suorituksista palkitaan. Lasten ja nuorten lahjakkaita puolia pyritään löytämään ja tukemaan, mutta niiden jäädessä ns. kovien tiedeaineiden ulkopuolelle ei nuori todellisuudessa voi saada kovinkaan paljoa tukea. Opetussuunnitelmissa ei ole aikaa ja tilaa todelliselle henkiselle kasvulle, koska tiedollista puolta kunnioitetaan kaiken yli.

Korkeakoulutasolle päästäessä opetus muokkautuu pitkälti yritysten tarpeiden mukaan. Mutta missä on ihmisten tarpeet? Eivätkö yritykset ole juuri ihmisiä varten? Valitettavasti yritykset ovat jo aikoja sitten oppineet luomaan meille tarpeita, joita emme edes tienneet olevan olemassa. Ne vääristävät ihmisyyden ja luovat naisista nukkeja, miehistä supersankareita. Jo lapset ihastuvat koko ajan aikaisemmassa vaiheessa täysin luonnottomiin ihmisen mallisiin nukkeihin, jotka eivät tunne todellisia tunteita vaan ovat koko ajan tosi cool.

Lapsuuden kehitysvaihe luo perustan tunteiden kokemiselle. Rauhallinen ympäristö turvallisine aikuisen malleineen luo parhaimmillaan lapselle tilan kasvaa omaksi itsekseen. Kyvyn kieltäytyä itsestään vastemielisiltä asioilta ja tekemiseltä. Lapsesta kasvaa puhdas, itse ajatteleva yksilö. Lapselle kuuluu tarjota mahdollisuus kasvattaa minäänsä juuri itselleen oikeaan suuntaan. Valitettavasti nykymaailman hektinen ja tekninen ympäristö tuntuu turruttavan lasten todellisia sisäsyntyisiä tarpeita ja vaikeuttamaan niiden tunnistamista. Lapsen puhtaat tunnekokemukset ja samaistuminen ympäristöönsä kiepsahtaa helposti lasta vastaan ja lävistää hänet. Ärsykkeet, joita lapsen ympäristö tulvii, ovat käsittämättömän voimakkaita ja sumentavat jopa minunkin pääni katsellessani esimerkiksi vain hetken nykyaikaisia lastenohjelmia. Jokainen lapselle suunnattu televisio-ohjelman mainostauko pursuaa huutavia ja vilkkuvia leluja, joilla on tarkoitus leikkiä tietyllä tavalla. Lapsen omalle luovuudelle ja tunteiden etsimiselle ei jää tilaa. Ne syötetään hänelle valmiina. Lisäksi elintason voimakas kasvu viimeisten vuosikymmenien aikana tuntuu passivoineen lapset myös fyysisesti. Fyysinen rasitus koetaan rasituksena, eikä mielikuvituksen perässä lähdetä mielellään ulos leikkimään ja esimerkiksi majoja rakentamaan. Lasten maailma tuntuu köyhtyvän vuosi vuodelta.

Suurimman ongelman näen lasten kasvamisessa nykymaailmassa juuri sen lävistävyydessä. Omaksi itsekseen kasvamiselle ei löydy tilaa, mikäli aikuiset ympärillä eivät varsinaisesti ja tietoisesti raivaa tätä tilaa lapselle. Lapsille tarjottavat roolimallit ovat ratkaisevassa asemassa. Vahvoja aikuisia, jotka näyttävät omalla toiminnallaan, että yhteiskunnassamme vallitseva hektinen valtaväestö materian tavoitteluineen ei ole ainut malli elämiselle. Rohkeutta toteuttaa itseään, vaikka se tarkoittaisikin tietyllä tavalla valtavirrasta pois hyppäämistä ja sitä myötä jopa herättää pelon tunnetta. Kuitenkin turvallinen eläytyminen vahvaan aikuiseen aikaansaa empaattisuuden kyvyn, jonka uskon olevan välttämätön taito myös itsensä rakastamisessa. Jotta voi kasvaa itsekseen, täytyy omata kyky rakastaa ja arvostaa itseään, jotta voi toteuttaa itseään. Voi tuntea itsensä vapaana yksilönä. Jos empaattisuus ja tärkeä tunteiden kokemisen herkistyminen jää väliin, on vaarana tulla imaistuksi mukaan vauhdikkaaseen uraputkeen, jonka yhteiskunta niin mielellään tarjoaa.

Mitä myöhemmälle kehitysvaiheelle ympäröivän sekamelskan ja kilpailuhenkisyyden tajuaminen venyy, sitä vaikeampaa on hypätä hyrrästä pois ja alkaa toteuttaa itseään. Koskaan se ei ole liian myöhäistä. Varsinkin reilu kaksikymmentä vuotiaan naisen alkuna tunnen helpotusta rauhallisuudesta ja ajasta jonka minulle on tarjoutunut. Ajasta. Sitä en ole muista aikaisemmissa kouluistani vielä kokeneeni. Aikaa kasvaa. Aikaa tuntea. Aikaa kokea. Etsikkovaihe on kaunista aikaa. Maailman tuntemista ja sen peilaamista itseensä. Missä tunnen oloni eheäksi? Missä ja miten tunnen maailman rakkauden itseeni ja poispäin? Mikä on minun tapani antaa maailmalle sisimpäni ja toteuttaa itsessäni olevan energian? Hyvyyden ilmapiiri antaa mahdollisuuden ehdottoman rakkauden kokemiselle. Kiitollisuuden olemassaolosta ja sen mahdollisuuksista. Kiirehtimättä toteuttamaan ja ymmärtäen sen kaiken olevan tässä ja nyt.

Ihmisyyteen kasvaminen on elinikäinen prosessi. Sillä ei varsinaisesti ole alkua tai loppua. Se vain jatkuu. Ihmisen herääminen itseensä ja rohkeus pysähtyä sekä nöyrtyä tunteensa edessä ovat avaimia ihmiseksi kasvamisessa. Nöyryys rakkauden edessä. Kyky luopua. Jopa rakkaimmastaan tämän parhaaksi. Itsensä parhaaksi.

Ihmisyys on jotain suurta. Itse en kykene sitä sanoiksi pukemaan. Se on tunne, jonka uskon jokaisessa meissä asuvan. Se on hieman erilainen jokaisessa ja kietoutuu vahvasti minuuteen. Ihmisyys on rakkautta sen kaikissa puhtaissa muodoissaan. Ihmisyyteen kasvaminen on oman polkunsa vilpitöntä seuraamista. Vapautta. Oman sisimpänsä kunnioittamista ja sen tahdon edessä nöyrtymistä. Tunteiden kuuntelemista kaikkialta – sisältä ja ulkopuoleltamme. Se on toisen ihmisen vilpitöntä rakastamista. Ihmisyyden tunteen voi kuitenkin tukehduttaa. En usko, että sitä voi koskaan kokonaan tappaa, mutta kovan kuoren sen päälle voi kivettää. Ihmisyyteen kasvun voi antaa itsellensä tai siitä voi kasvaa pois tavoitellessaan aarretta sateenkaaren päästä. Se on polku, joka täytyy tietoisesti valita. Rohkeutta antaa tila myös läheistensä kasvuun. Se on rohkeutta päästää irti.

---------------

Niin.. Flunssa alkaa päästää irti ja huomenna lähdetään mökille luonnon keskelle rentoutumaan. Kävin ostamassa tänään mielettömän ihanan taltta sarjan ja mökillä tulee puu löytämään uusia muotoja. Oli hassua kun J osti kuumemittarin ja lampun. Minä talttoja ja teroittimen. Mietittiin kassalla, että vaihetaanko ostoksia kun tuntui roolit jotenkin menneen sekaisin. (:

Voihan flunssa

2006-09-19T21:46:00.000+03:00

Yritin pyristellä päättäväisenä vastaan, mutta syysflunssa iski minuunkin. Tuntuu, että puolet koulusta on saman pöpm kourissa. Onneksi se ei hirmuisesti menoa haittaa. Vähän vain hidastaa.

Aamulla vierailin neurologin luona ja sain tietää kärsiväni migreenistä. Vaiva tuntuu pieneltä ja sen oppii ilmeiseti tunnistamaan ja kouluttamaan kuriin pienellä harjoittelulla. Muuten päivä on ollut mukava. Näin Pn pitkästä aikaa. Olen sen aikaisemminkin sanonut, mutta ystävyys ei aikaa katso. Voi aina jatkaa siitä mihin jäi. Onnittelut kihlauksesta (:

Päivät kuluvat vauhdilla. Se varmaankin johtuu syksystä ja pimeän laskeutumisesta aikaisemmin. Ilta tuntuu jo illalta. Pimeyttä ja sen tuomaa rytmiä kaipaa välillä kesäisin. Näin olisi hyvä. Aamulla herää valoon ja illalla tulee pimeä, kun kuuluu rauhoittua iltaan. Valitettavasti kohta on jo kokopimeää. Ei aamua ei iltaa vaan pimeää. Se on syksyssä ja talvessa ilkeintä. Sadetta odotan edelleen. Missä se oikein viipyy? Tämä on jo luonnotonta!

Flunssaa vastaan taistellessani sunnuntaina kävin uimassa Seurasaaressa. Ajatukseni oli jotenkin popata se pois, antaa kyytiä kylmyydessä. Taisi olla jo myöhäistä, pöpö oli varmaan jo asettunut taloksi. Kylmä vesi on jännittävä kokemus. Nilkat kastaessaan se tuntuu jäätävältä. Ensijärkytyksestä selviydyttyään voi hyvin kahlata keuhkojen alkuun asti ilman kastautumisen kipua, mutta sitten seuraa varsinainen rohkeus. Rintakehän kastaminen kylmään veteen saa aikaan inhottavan refleksin haukkoa happea. (Miehillä rohkkeus kohtia on kuulemma kaksi.) En uinut niin pitkään, että haukkomisvaihe olisi mennyt ohi, mutta siihen varmasti oppii. Telkkarista on nähnyt rautamummujen ja pappojen uiskentelevan kukkakoristeisine uimamyssyineen avannossa täysin hymyssä suin. Haukkomisesta ei ole tietoakaan. Kuitenkin... Vedestä noustuaan ei palele. Se on mukavin osa. Kesällä lämpimästä vedestä noustessa usein tuntuu, että kylmyys ei mene millään ohi. Tarpeeksi kylmä vesi laittaa elimistön liikkeelle ja varmasti jotenkin lämmittää itseään. Voi vaan kuvitella mikä välittäjäaine coktail aivoissa on silloin liikkeellä. Siksi avantouintiin varmasti niin moni jää aivan koukkuun...

Toinen koukkuun jääminen on tapahtunut vanhassa navetassa. Se on koulussa kunnostettu puutyöverstaaksi. Valitsemani metrin mittainen pihlajanrungon pala on muuntumassa kauniiksi naiseksi. Jos veistoa ei olisi, flunssani olisi varmasti jo paremmassa kunnossa. Olen jäänyt aivan koukkuun. Aamulla ensimmäinen ajatus on: Tänään on veistoa!!! Ei siinnä malta sairastelemaan jäädä... Hmm.. jäärärstä päästä kärsii koko tyttö...

Sunnuntaina olin myös töissä piiitkästä aikaa. Tuntui hassulta. Töihin lähtö tuntui yhtä rutiinilta, kun ei olisi ollut päivääkään poissa (ihan kuin vanha ystävä *Vitsi*) . Ilmapiiri ihmisten välillä on vain huonontunut. Kenelläkään ei ole enää mukavaa töissä. Se tuntuu pahalta. Muuten työ oli tietysti sitä samaa. Taito ei ollut ruostunut. Tosin kaikki järjestelmän käyttö ja koko toimisto-osuus oli aivan unohtunut. Joku todella oletti, että olisin muistanut salasanani vuoden takaa ja ensi töikseni lukitsin käyttötilini aamulla. Tosin yhden tavoitteen saavutin. En stressannut koko päivänä kertaakaan. Päätin vain tehdä sen minkä ehdin ilman pää kolmantena häntänä juoksua. Tosin ei mitään katastrofeja hypännytkään nurkan takaa. Iso miinus oli, että en edelleenkään pysty syömään siinä talossa.

Punaisen avoauton kyydissä

2006-09-10T21:39:00.000+03:00

Niin.. Tänään olin tosiaan avoauton kyydissä. J oli voittanut jostain ihme kilpailusta luksusauto clubiin tutustumisen tai jotain tämmöistä ja kävimme sitten siellä kuuntelemassa höpötystä clubista ja testaamassa yhtä autoa. Ajoimme itäväylää ja naureskelimme. Tämä ei niin ole meidän juttu (: Istuskelimme Hummerissa ja esittelijä huudatti valtavista ämyreistä musaa ja selvästi piti tätä hirmu mageena. Juu.. kyllä sellaisella sohvalla ja isolla telkkarilla nenän edessä olisi mukava matkustaa esim lappiin asti, mutta ihan tavallinen auto se oli. Paitsi että itse en nähnyt koko autosta ulos kuskinpenkiltä. Ferrari kiilsi keltaisuuttaan. Oikeesti ihan hirmu ruma auto. Hassun muotonen, ahdas ja vielä oudon värinen... No joo.. se autoista..

Perjantaina omat vanhempani järjestivät päivälliset Jn vanhemmille. Jännitimme tapahtumaa mahat kipeinä pari päivää. Ja ihme tapahtui... Meillä kaikilla oli mukavaa. Miehet puhuivat historiaa ja naiset ihastelivat helmilaukkuja. Minä pompin vähän molemmissa keskusteluissa. Tuntui kovin aikuiselta viettää tälläiset päivälliskutsut...

Viime viikko koulussa oli ihana. Luennoitsiamme osasi herättää eläviä mielikuvia aina kreikan filosofeista nykypäivään käsitellessään korkeakoulumme aateperustaa. Iltapäivisin tosin oli kovin puuduttavaa kuunnella kaiken maailman käytännönasioita, jotka olisi voinut kätevästi lukea lapusta tiivistettynä huomattavasti nopeammin. Ensi viikolla alkavat sitten taiteet. Valitsin ensimmäiseksi puutyöt. Teemme käsin koneita käyttämättä veistoksia. Lisäksi alkaa kurssi nimeltä Puhe. Sisältöä en tiedä, mutta varmasti ihan hauskaa siitä tulee. Tiedollisissa opinnoissa syvennytään yksilöllisyyteen. Niin.. ja fuksiaiset ovat viikon lopulla. Lisäksi töihin melkein vuoden tauon jälkeen. Mitenköhän sekin menee.. Varmaan pyörin koko päivän sormi suussa.. En varmasti muista enää mitään käyttöjärjestelmästä ja muutenkin kuviot on siellä varmasti muuttuneet (toivottavasti) paljon. No.. onhan siellä aikasemminkin aloittanut.. hyvin se varmaan menee (:

Voiko koulussa oikeasti olla kivaa?

2006-09-05T21:14:00.000+03:00

Pää on täynnä ajatuksia. Eilen siis alkoi koulu. Istahdin Herttoniemessä bussiin, joka vie kouluun. Ilmassa oli Snellun tuntu. Sen huomasi heti ja suupielet venähtivät hymyyn. Istuin alas ja heti sain juttuseuraa: " Ootko menossa Snelluun?" En ole tuntenut oloani uudessa koulussa vieraiden ihmisten keskellä kertaakaan vaivautuneeksi, eksyneeksi tai orvoksi. Aloitettiin avajaisjuhlilla. Koko henkilökunta esittäytyi. Varsinkin kokki sai raikuvat aplodit ja niiden syy paljastui tänään ruokapöydässä. Mahtavat pöperöt! Lisään tähän kuvia ruokailu huvilamme ikkunasta. Sielu lepää. Lisäksi roukatunti on oikeasti tunti ja kaikki syövät yhtä aikaa. Ei tarvitse kiirehtiä. Ei tarvitse juosta ruokailun jälkeen. Voi ihastella merta hetkisen ja kävellä kauniin puistotontin läpi takaisin opin pariin. Tänään oli talokokous. Oppilaat ja opettajat kokoontuvat ja puhutaan taloa koskevista asioista. Me kun siivoamme, hoidamme tontin ja kahvilan aivan itse. Sitten tanssittiin - kansantansseja. Jep. Kuulostaa oudolta, mutta oli muuten hauskaa. Ja liikuntana vatasi aerobiktuntia ainakin hikoilun perusteella. Pääasiassa Kreikkalaisia kansantansseja (:

Eilen opettelimme tuntemaan yhden ihmisen ryhmästämme. Meitä on noin 50, joten nimien opettelussa on taas vähän haastetta. Onneksi kaikki muutkin ovat yhtä huonoja nimimuistissaan - oikeasti (: Tutustuin EL:aan. Tänään jaoimme tutustumisemme koko ryhmälle. Se oli yllättävän mukavaa. Varmastikkin muutkin kokivat samanlaisen aitouden tunteen, kun uusi ihminen esittelee sinut muille. Tottakai jännitti, että ei kerro liikaa ja sanoo asiat pariaan loukkaamatta. Aina kun voi itse tulkita asian väärin jne. Lisäksi maanantain keskustelu ehti jo mennä vähän syvällisemmäksi ilmeisesti melkein joka parilla ja nämä yksityiskohdat, kuinka monta siskoa, mitkä koulut käyty jne. unohtuivat ainakin itseltäni. Kuitenkin oli jännää kuulla toisen kertomana itsestään. Tuntui kummallisen hyvältä, ikäänkuin synninpäästöltä, kun EL kuvaili kouluun päätymistäni suunnilleen näillä sanoilla:" M on ollut talouskoulussa ja tullut siihen tulokseen, että se ei mitenkään päin tee häntä onnelliseksi." Näin se on. Kuitenkin omassa päässäni materia, koko yhteiskunnan paine ns. menestykseen ja oma sisäinen taisteluni sitä vastaan, oman onnen, mielenrauhan löytäminen käyvät edellen taistelua. Nuo sanat olivat kuin oikeutus sille, että saan nauttia koulussa käymisestä. Se saa olla kivaa. Sen ei tarvitse olla stressiä tentistä tenttiin, kilpailua kaikkien kesken ja pelkoa tulevaisuuden työpaikasta, CVn pidentämisestä.

Niin.. tässä ehkä tiivistettynä se, miltä ensimmäiset päivät koulussa ovat tuntuneet. Ihmiset ovat aitoja ja avoimia. Jopa rehtori mainitsi avauspuheessaan, että ihmiselle tärkeintä on olla omaitsensä. Ja se näkyy koulussa. Ihmiset ovat yksilöiitä ja antavat muille tarvitsemansa tilan, kunnioituksen. Tämä tuntuu vain olevan niin harvinaista nykyään kouluissa. Tai varmaan se on ollut harvinaista myös aikaisemmin. Aina voi puhua ja asettaa kauniita arvoja, mutta on ihailtavaa, miten aidosti tämä ilmapiiri on Snelluun luotu.

Iltapäivä oli myös mukava. Menimme suoraan koulusta syömään kakkua ETn luokse. Mukavaa tutustua uusiin ihmisiin. Pitkän sumun jälkeen tunne siitä, että jaksaa ja haluaa tavata ihmisiä on upea. Ehkä todellisen masennuksen kokemisessa on siis hyvätkin puolensa. Kakku oli muuten hirmu hyvää. ETn isä on pro kakuissa. Juu.. ja sitten lähdin vielä käymään kaupungissa. Siellä vastaani tuli nainen, joka ojensi minulle ruusun. Hänen silmistään paitoi rakkaus lapsiaan kohtaan, jotka leikkivät vähän matkan päässä. Nainen ei pyytänyt rahaa. Hän vain kertoi tulevansa Romaniasta ja sanoi, että hänellä ei ole rahaa. Annoin muutaman euron. Itsestäni tuntui, kuin minua olisi kiitetty siitä, että olen tsempannut itseni hyvään kuntoon ja jaksan nyt käydä koulua. Pyöräilin myöhemmin naisen ja lasten ohi. He halasivat toisiaan niin hellästi, että valitettavasti harvemmin niin vilpitöntä rakkautta ja aikaan pysähtymistä näkee täysin suomalaisilta vanhemmilta. Ihmisillä on usien aivan liian kiire. Ja mihin... sitä he eivät taida itsekkään tietää...

Ja vielä aamun lekuri käynnistä avautuminen. T lähti ja sain uuden psykiatrin. Tiukkis... Ärsyttävää... Olis nyt ees kysyny miltä eka koulupäivä tuntu. Perhana vaan tivas syömisiä koko tunnin. Ok. Se on sen työ.. Mutta kun ei se oo vaan niin yksinkertaista. Se ei vaan oo. Mun kanssa voi tivata syömisiä tunnin viemättä asiaa senttiäkään eteenpäin. Tai voi kysyä mitä kuuluu ja kerron kyllä miten ne syömiset menee ja kun ne on aina yhteydessä siihen miten muuten menee... Grrr... No, toi oli vaan eka käynti sillä. "Mutta meidän täytyy nyt tarkasti seurata miten tämä sinun kehityksesi suunta menee", kommentoi tiukkis EP. Juu juu.. seuraillaan. Onneks ei tartte tavata sitä kun kerran parissa viikossa.

Huomenna on tiedossa kiva päivä. Koulu (tietysti) päivällä, illemmalla maalausten luovutus näyttelyä varten ja vielä huipennukseksi taidekorkeakoulujen bileet Väiskissä. Sinne menemme porukalla. Hubaa (:

Huomenna kouluun

2006-09-03T11:15:00.000+03:00

Ahdistaa ihan hirveesti. Maha on aivan tukossa ja tänään tuli taas uus paino ennätys. Tää on nyt tosi huono ajotus tälläselle mahaturvotukselle. Huomenna alkaa koulu. Se oli eka ajatus aamulla herätessäni. Olen tietysti hirmu innoissani, mutta tänään ahdistus voittaa kyllä tänkin innostuksen. Kädet on mustelmilla noin viidestäkymmenestä eri verikokeesta viikon aikana. Mitään poikkeavaa ei löydy... Seuraavaksi vuorossa neurologilla käynti jatkuvan päänsäryn vuoksi. Pari viikkoa Lapparissa jotenkin vaan nosti tätä ahdistusta. Ei siellä hengailu tietty oo mikään syy ahdistukseen, vaan pelkästään tulos siitä, että siellä voi päästää irti...

Mangakärpäinen puraisi taiteidenyössä

2006-08-26T18:39:00.000+03:00

(Ihan eka manga)

Torstaina käytiin siis leffassa. 2,5 h merirosvojen taistelua.... Räiskintää ja tappelua.. Ei kannata tuhlata rahojaan Pirates of the Caribean jatko-osaan. Illalla vierailtiin taiteidenyössä. Hieman kyllä myöhästyttiin Töölönlahden meiningeistä, kun kävin katsomassa Manga esitystä ja kuuntelemassa Staffan Bruunin haastattelun Akateemisessa. Innostuin täysillä mangan / animen piirtämisestä. Ekaksi oon tässä jäljitellyt muiden töitä, mutta tarkotuksena olis luoda omia hahmoja ja niiden avulla käsitellä omia ajatuksia. Lopulta ne varmasti muuttuisivat jopa hauskoiksi, kun syksy ja talvi eteenee ja olo parantuu koko ajan.

(Toka piirrustus. Vihree tiiliseinä on kylläkin tietsikalla lisätty.)

Perjantaina sain imartelevan kirjeen. Entinen taideterapeuttini pyysi kolme työtäni Psykiatriapäivillä järjestettävään näyttelyyn. Ok... ei mikään super hohdokas juttu, mutta ei oo aikaseemmin mun töitä ollut näyttelyssä. Kivaa (:

Viikonloppu on hengausta. Koko aamu meni nukkumiseen. Ihan syvältä, että syöminen väsyttää niin paljon. Sekään ei oikeen motivoi / auta uskomaan syömisen hyviin puoliin. Tottakai tiedän, että se on vain ohimenevää väsymystä. Pikkuhiljaa taas aliravitsemus korjaantuu. Kuitenkin tulee sellainen olo, että ei tää syöminen oo yhtään mua varten... Hokossa päätettiin, että oon vielä ens viikon Lapparissa. Sit alkaa koulu.. jee (:

(3. manga. Tätä innostuin vähän fiksailemaan koneella)

Kohti arkea

2006-08-23T20:35:00.000+03:00

Lapparissa on vaihtunu hoitaja. Päivis toimii nyt ihan eri tavalla kun aikasemmin. Siis positiiviseen päin. Hoitaja on läsnä - oikeasti. Päivät on pidempiä vaikka ohjelmaa ei ole lisätty. Hoitaja vaan pitää huolen, että kaikki osallistuvat kaikkeen. Välipalaa ei enää syödä mahdollisimman pian lounaan jälkeen vaan kello kaksi. Rajat ovat selvemmät. Lisäksi nyt on kiva ryhmä koossa. Kenelläkään ei ole tarvetta korostaa itseään esim. jättämällä jonkun syrjään, vaan ilmapiiri on hyvä ja kannustava. Tällä porukalla jopa naureskellaan... (:

Syöminen on tuskasta. Ei oo pätkääkään nälkä ja annokset tuntuu hemmetin isoilta. Startti tuntuu prolta.. Tuskaa lisää karmiva turvotus, joka nostaa monta kiloa painoa eikä yhtään lisää ruokahalua. Tänään oli sisätautilekurin tapaaminen ja sain troppia vaivoihini. Lisäksi passituksen keliakia testeihin ja laktoosirasitukseen. Onneksi Aila lupasi, että turvotus hoidetaan nyt kuntoon ja itsekkin hämmästeli miten vatsa tosiaan on niin turvonnut. Mitä mä oon sanonu!!! Mä olin oikeessa!! Mun vatsa on OIKEESTI turvonnut, eikä oo kuitattavissa vaan anorektikon piipityksenä!! Grrr...

R kävi maanantaina kylässä. Pitkästä aikaa... Oli huippua rupatella. Lapsuudenystävissä on jotain korvaamatonta. Mitään ei pysty peittämään. Toisensa (ja toisen perheen) on oppinut tuntemaan aikana, jolloin aikuiset eivät pysty peittämään kaikkia ongelmiaan ja puhdas vilpittömyys on saanut jatkua tarpeeksi monta vuotta, ennen kuin on joutunut kasvamaan... R muuttaa ulkomaille - pysyvästi. Vaikka ei ollakkaan nähty mitenkään tiheästi viime vuosina, on olo silti haikea. Onneksi uskon ja tiedän Rn saavan rakkautta ja viihtyvän.

Maanantaina ostin uuteen punaiseen nuoleeni (pyörään) matkamittarin. Kiva lelu. Tosin sen mahdollistava energian kulutuksen laskeskelu ei saisi olla niin hauskaa, mutta on kiva seurailla nopeutta ja arvailla matkoja ennen ajelulle lähtöä.

Lisäksi olen jäänyt kiikkiin Nintendon Super Mario brosiin. Hmm.. ottaa kiinni lapsuuden katkeria muistoja, kun kaikilla muilla oli nintendo paitsi meillä. Vanhemmat piti sitä aivan turhana. Ymmärrän kannan, mutta kyllä tää on niin kiva. Vielä reilu viikko aikaa leikkiä täyspäiväsesti (:

Huomenna on retkipäivä ja tiedossa on Pirates of the Caribean: Kuolleen miehen kirstu. En voi sanoa odottavani mitenkään innolla, mutta enemmistön päätöksellä yritän nauttia edes Johnny Deppistä valkokankaalla. Sunnuntaina käytiin muuten kattomassa United 93, jota en ihan ekaks suosittele. Leffaa on mielestäni kehuttu aivan liikaa. Kyllä siellä ylistettyä ihmisten inhimillisyyttä hädässä jne näkyi. Kuitenkin hypittiin eri lennonjohtojen välillä ja koneessa oli kuvattu käsikameralla, mikä oli musta vaan häiritsevää. Plussaa oli kuitenkin, että ei näkynyt yhtäkään Hollywood supertähteä. Kuitenkin salista poistuttaessa kaikki tuntui vaan ahdistuneilta ja monelta kommentti oli:"Olis saanu kyllä jäädä näkemättä". Niin.. ainakaan lentopelkoisilla ei ole leffaan asiaa..

Viikonvarrelta...

2006-08-19T12:19:00.000+03:00

Maanantai ja tiistai vietettiin Tallinnassa. Oli kiva olla yötä matkalla. Reissu tuntui pitemmältä kuin se olikaan. Lisäksi aika riitti vanhastakaupungista poistumiseen, mitä suosittelen kaikille. Maanantaina käytiin Kasvitieteellisessä puutarhassa. Ei kyllä päihittänyt Hesan kasvitieteellistä koollaan tai esillepanossaan, mutta Orgidea kokoelma oli huiman iso. Siellä oli remontti menosaa ja paikka näytti laajenevan. Tytynee mennä muutaman vuoden päästä uudestaan.

Kasvitieteellisen vieressä on TV-torni, jossa myös vierailtiin. Reissun tunnetta voi verrata jonkin hieman epäilyttävään huvipuistolaitteeseen kiipeämiseen. Hissin nappia painettua tuntui, että nyt se on menoa. Lisään muutaman kuvan hissin epäilyttävyydestä. Itse torni on 240metriä korkea ja ihmiset pääsevät 170 metriin, missä on näköala tasanne ja ravintola. Selkeällä säällä ylhäältä näkyy Suomeen saakka. Illalla syötiin keskiaikaisessa ravintolassa ja kierreltiin vanhaakaupunkia.

Tiistaina satoi. Tosin vain aamulla. Siirsimme eläintarhan vierailua tunnilla ja mässäsimme sen ajan hotellin ihanaa aamiaista. Joka paikassa oli hehkutettu, miten hieno eläintarha on. Pikkuisen epäilytti lajien määrä ja varsinkin niiden eksoottosuus. Valitettavasti olimme oikeassa.. Järkyttävän pieniä ja täysin eläimen lounnollisen käyttäytymisen vastaisia hakkejä. Jääkarhut, kaikki karhut, kaikki isot kissaeläimet, hyeenat, sudet jne.. oli saman kokoisissa betonisissa kämpissä. Tosiaalta pitää katsoa ehkä historiaan ennenkuin tuomitsee... Neuvostoliiton hajoaminen ja niiltä jääneet eläimet muistaakseni adoptoitiin tähän tarhaan ja sen päälle rahoitus loppui samoihin aikoihin. Kovaa taistelua ylipäätään pitää eläimiä hengissä ja ruokkia niitä. Tästä voisi taas käydä keskustelua, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, lopettaa eläimiä vai yrittä sillä mitä on, jne... Mutta kun ratkaisun ovat tehneet ja säilyttäneet eläimiä, niin on nostettava hattua, että tarhalla oli nähtävissä rakennustöitä ja uudistamista.

Siirryimme takaisin kaupunkiin ja kiipesimme raatihuoneen torniin. Heh.. Jalat kaks päivää kipeenä kiipeemisestä (: Askelmat oli hirmu korkeita ja matkaa stadionin tornin verran... Ehdittiin vielä syödä hyvin, kun jo piti siirtyä laivaan. Monelle matkan kohokohta oli juuri laivassa. Ainakin menosta päätellen. Päivätansseja oli vetämässä Eino Grön ja diskoteekki oli tupaten täynnä. Itse tyydyin mummoilemaan kafeteriassa maitokahvin ja Wana Tallinna hörpyn kera.

Muutama päivä on mennyt ihan loikoillessa. Alkaa ahdistaa aika kovaa tää oleskelu.. Liian vähän tapaamisia Lapparissa ja ajatukset ehtii kertyä liikaa. Onneks arki alkaa. Saattais muuten pää hajota.. heh heh.. (:

Ostin "taas" uuden pyörän. -50% ja päätin ansainneeni kunnon pyörän. Sillä ajalee nyt talvellakin ja talviuintini on askelta lähempänä toteutuakseen. Olen kestänyt tota rämisevää rakkinetta, josta osta tippuilee ihan miten huvittaa, koko kesän ja alumiinirunkoinen kaunotar tuntui niin mukavalta ja hiljaiselta ajella. Harvemmin palaa pinna niin täysin, kun eilen.. Ensimmäisellä kunnon lenkillä pyöräilemässä ja lokari lähtee irti ja pärisee niin, että korttelit kaikuu. Helvetti että meni hermo. Just kun oli päättänyt että pärisevä pyörä saa riittää, niin mun uusi kaunotar menee rikki.. Ei auta kun päristellä sen kanssa tänään kauppaan ja pyytää korjaamaan..

Eilen oli ilotulituksen joka vuotiset skabat. Päästiiin hyville paikoille oikeastaan ihan sattuman ansiosta. Oli ihan kivat räiskeet... Takasin tullessa meinasi alkaa ahdistaa, kun oli niin paljon ihmisä kulkemassa samaan suuntaan.

J:lla loppuu tänään loma. Käydään tänään vielä Seurasaaressa loikoilemassa ja illalla leffassa. Mukava päivä tulossa. Ens viikolla on päivis viikko ja pitää taas puputtaa aamupalasta lähtien kaikki safkat.. Ahdistavaa..

Meemi

2006-08-11T22:26:00.000+03:00

Olen tässä vähän ihmetellyt mitä meemi tarkoittaa... Melkeen kaikki blogia kirjoittelevat tuntuvat nyt harrastelevan näitä meemejä. Taitaa olla aukko sivistyksessä... Korvat ei oo tainnu olla auki äikäntunnilla (: Mutta Wikipedia selittä asian näin: "Termiä meemi on käytetty kuvaamaan informaatiota, joka leviää viestinnän kulttuurievoluutiossa aivan kuten geenit leviävät biologisessa evoluutiossa. Meemit ovat siis tiedon kokonaisuuksia, jotka ovat olemassa vain aivoissa tai aivojen avulla tuotetuissa esineissä, kuten tietokoneissa tai kirjoissa. Meemiteoria tutkii meemien leviämistä ja yleistymistä. "

Sain Pauliinalta meemi tehtävän, joka kuuluu näin:
Kommentoi tähän entryyn ja minä annan sinulle kirjaimen. Kirjoita kymmenen sanaa, jotka alkavat sillä kirjaimella journaliisi ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana merkitsee sinulle ja miksi.
-Sain kirjaimen U... Tässä siis listani

1.Unet: Kertovat sisimmät pelkoni ja haaveni. Paljastavat mörköjä lapsuudesta. Uskoakseni kertovat avaimet eheyteen.

2. Uiskentelu: Terapiaa. Poistaa jännityksen lihaksista ja antaa elämisen tunteen. Varsinkin jos voi uida kylmässä merivedessä. Uinnin jälkeen iho tuntuu hyvältä.

3. Ulkoileminen: Kesällä päivät on kuluneet ulkona filtillä nukkuen, lukkien ja maalaten.

4. Unilääke:Tuo turvaa nukahtamiseen. Ei tarvitse valvoa öitä. Päivärytmi pysyy koossa. Ja päivällä on parempi olo, kun saa öisin nukuttua.

5. Ulkomaanmatka: Lähdemme Tallinnaan yöksi ensi viikolla. Odotan innolla.

6. Ukkonen: Ei oikeastaan ole mikään jokapäiväinen juttu, mutta odotan seuraavaa ukkosmyrskyä kovasti. Tänä kesänä ei ole päässyt vielä kertaakaan juoksemaan lämpimään kesämyrskyyn.

7.Unelmoiminen: Unelmoin ensi talvesta ja siitä, että jaksaisin käydä koulussa ja innostua.

8.Ulkonäkö: Painon tarkkailun ihanuuden ja kamaluuden voi laskea tärkeäksi asiaksi ja ulkonäköön liittyväksi...

9. Uskaltautuminen: Rohkeus lopettaa saikku. Rohkeus olla paastoamatta.

10.Ulkogrillaus: Kesällä on kivaa grillata ja höpistä pitkään pöydän ääressä. Ehkä ainoita mukavia ruokailuita, joissa ei herää tunnetta, että pitäisi äkkiä hotkaista ruoka ja häipyä.

1. sadonkorjuu

2006-08-11T19:30:00.000+03:00

Napsin tänään ensimmäiset Basilikat ja Mäkimeiramit kuivumaan pikkuruisesta kasvihuoneestani. Toivottavasti satoa ehtii kertyä vielä ennen talven tuloa. Aloitin kasvattelun vähän myöhässä ):

Eilen oli mukava ilta. Käytiin iltauinnilla U:n & J:n kanssa Seurasaaressa. Vesi oli aivan huippu lämmintä. Sinilevää tosin oli tarttunut uikkareiden alle ja oli suht ällöä kun huomasi sen vasta kotona. Muutenkin oli hirmu mukavaa nähdä Uaa. Harmi, että asutaan niin kaukana toistamme...

Muuten on koko päivä mennyt lueskellessa filosofiaa. Pää on täynnä ajatuksia. Kuitenkin vielä liian aikaista purkaa niitä papaerille. Tulevat lähinnä kuvina päähän ja maalaaminen helpottaisi oloa. Jotenkin niiin kuuuma koko ajan, että ei jaksaisi eväänsä liikuttaa. Tänäänkin koko päivä meni Seurasaaressa makoiluun.

Efet ja unet

2006-08-10T10:13:00.000+03:00

Sain siis päivitettyä mökillä kirjoittamani pätkän alapuolelle. Blogiin kirjoitteleminen on hauskaa. Ja vielä hauskempaa on lueskella vanhoja kirjoituksia. Sivua perustaessani tarkoitukseni oli juuri tälläinen digitaalinen päiväkirja. Se on onnisutnut hyvin. Välillä on vain aikaansaamisen vaikeutta. Sivuja avatessa tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa. Kuitenkin kun pääseee vaauhtiin, löytyy paljon mietittävää.

Oltiin siis mökillä melkein viikko. Ilmat olivat taas suotuissat ja vesi lämmintä. Se on jo perustila. Enää ei jaksa riemastua lämmöstä vaan se lähinnä vituttaa. Todella toivoisin jo syksyn, viileiden ilmojen ja sateideiden saapuvan. Nyt on hikoiltu jo tarpeeksi. Varsinkin yöllä villapaidan takia. Tosin löysin ratkaisun (: Ruskovillan mallistota löytyi niskanlämmitin, joka on osoittautunut toimivaksi! Ei tarvitse pitää enää villapaitaa päällä ja on sentään vähän viileämpi. No joo..

Olen törmännyt tässä kesän aikana hassuun ilmiöön. Monia jotain uusia juttuja pohdiskellessani ja surffaillessani, eksyn Steiner-aiheisille sivustoille. Tieto jota kaipaan, löytyy loogisesti selitettynä näiltä sivuilta. Tuntuu kuin jokin hassu kohtalo kuljettaisi aina oikeaan paikkaan ja varmistaisi minulle, että Snellu on juuri minua varten.. (:

Eilen käytiin Ikeassa hakemassa laatikoita ja työpöytään jalat. Kokoaminen oli taas tuskaista. Melkein pitäisi valita tuotteita siitä puljusta sen perusteella, miten vaikeaa kuvittelee kokoamisen olevan. Grrr... Vaikka ei sieltä tule enää muutenkaan ostettua mitään, jos vain on mahdollista saada samat tuotteet järkevään hintaan jostain muualta.

Odotan ajan eteenpäin menemistä ihan hurjasti. Se on ehkä vähän epäreilua J:a kohtaan, koska hänellä on loma ja pitäisi pystyä nauttimaan tästä hetkestä. Kesästä ja vapaudesta. Tehdä mitä haluaa. Kuitenkin enää ensiviikko, seuraava lapparissa, yksi luppo ja sitten pääsee taas arkeen. Ensi viikolla mennään Tallinnan yöksi. Muuta ohjelmaa ei erikoisesti ole tiedossa. Tänään U tulee kylään ja varmaan mennään Seurasaareen uimaan. Ja nyt alkaa telkkarista 50 km kävely Göteborgissa. Menen tuijottamaan sitä nähdäkseni tuttuja maisemia.

9.8.06 - Mökillä

Istun laiturilla. Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, aamulla ei paista aurinko. Savua ilmassa - Venäjällä palaa metsää. Jos unohtaa savun hajun, tuntuu näkymä syyskuun lopulta. Koivut kellertävät ( tosin kuivuudesta) ja taivas tuntuu repeävän sateeseen (jota tosin ei ole luvassa vielä ainakaan viikkoon). On hiljaista. Ei edes tuuli viserrä. Järven pinta väreilee kevyesti. Kalat hyppivät ja linnut laulavat satunnaisesti. Kello on kahdeksan aamulla.

Yöni muistutti lähinnä painiottelua. Heräsin lukemattomia kertoja kerrossängyn narinaan pyöriessäni vauhdilla peittojen kanssa. Toisen peitoista löysin aamulla pääni ja tyynyn alta sievästä mytystä ja toinen oli yhä riepoteltavana. Tämä on yksi niistä asioista, jotka häiritsevät yö untani. Kuumuus / kylmyys. Ei ikinä sopiva lämpötila. Niskani syytä, joka on kuin vanhan mummun. Lihakset kylmenevät, jos en käytä villapaitaa yöllä. Siihen ei ole vaihtoehtoja. Joko villapaita päällä vaikka helteellä, tai niskat kipeät monta päivää. Tätä varmaan kutsutaan huonoksi verenkierroksi. Sama tuntuu varpaissa. Jalat ovat jääkylmät. Laitat sukat jalkaan ja saat kylmän hien. Tässä siis mukava yhdistelmä. a) hikoilet villapaidan takia, b) jalat on jäässä ja hikoilee. Siihen lisätään sitten c) peitto. Ja paini on valmis. Ei peitto ole oikeastaan se syy. Pyörin vaikeasta olosta ihan muutenkin, ilman peittoa.

Niin ja sitten alkaa unet. Ehkä joka toinen yö niistä saa aamulla selvää. Rauhassa miettimällä voi tai huomaa, mitä asiaa on käsitellut yöllä. Osa unista on ihan hepreaa. Ei päätä eikä häntää, mutta se, että saa edes joka toinen yö kiinni itse asiasta on jo mielestäni hyvä juttu. Varmaan kaikki, jotka käyttävät Efeä, tietää vaikutukset uniin. Painajaisia jotka eivät pelota. Ahdistusta, joka ei ahdista. Todentuntua. Ja joka yö. Usein kertoessaan, että näkee näitä unia ja halusis esim. Lapparissa niistä jutella, saa vastaukseksi niiden todennäköisesti johtuvan Efestä. Niin ne varmaan johtuukin. Mutta se ei kuitttaa koko asiaa pois. Jokainen tietämäni Efeilijä pitää niitä melkeinpä ihmelääkkeinä. Ne todella auttavat, muita depelääkkeitä kokeilleet tietävät tunteen. Tämän ihmeen näkee myös hinnassa ( 30pv á 150 e). Niin, ja asiaan...

Efet siis auttavat ja ne saavat aikaan unia, joissa ei oikeastaan tunne mitään. Uskon näiden unien olevan 100% tärkeitä paranemisen kannalta. Ehkäpä Efet vain auttavat näkemään nämä unet, joita varmasti muutenkin näkisi, ainoastaan ilman pelkoa ja ahdistusta. Tunne puuttuu ehkäpä siksi, että voi ylipäätään nähdä unet loppuun asti. Itse en nähnyt unia varmaan viiteen vuoteen ennen Efen alotusta. Ei mitään muistikuvaa unista. Jos jotain muisti aamulla, oli se virkistävä poikkeus, jota muisteli pitkään. Ehkäpä Efet antavat ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkkailla oman alitajunnan liikkeitä neutraalisti, ilman pelon ja ahdistuksen tuomaa torjuntaa. Ehkäpä asia onkin näin päin? Sisällämme vellovaa, ainoastaan tiedostetumpaa, eikä niin että Efet aikaansaavat omituisia unia?

Selitys lääkkeen aikaansaamista unista tuntuu liian yksinkertaiselta. Aivan kuin nielisi jonkin Matrix-pillerin ja lääkkeen mukana siirtyisi päähäsi uusia ajatuksia ja unimaailmoja. Jos näin olisi, minä ainakin haluaisin onnellisiaunia-pilleritä. Voisi vaikka valita aiheen illalla sen mukaan mitä haluaisi katsella. Eri värisiä pillereitä eri värisistä purkeista. Valitettavasti en pysty uskomaan Efejen omaavan tälläisiä kykyjä ja on pakko tyytyä sen tuovan vain omat ajatukseni helpommin käsiteltäviksi.

Neljännes vuosisata täynnä

2006-08-04T10:07:00.000+03:00

Eilen oli synttärit. Mukava päivä. Sain lahjaksi ruusuja, hemmottelua kosmetologilla, ison muistikortin puhelimeen ja rahaa. Lisäksi monta onnentoivotusta tekstiviesteinä. Piristävää olla päivän sankari ja saada huomiota ihan vaan siksi, että täyttää vuosia. Iso kiitos (:

Kulunut viikko on ollut mukava. Sopivasti tekemistä ja ihan vaan olemista. Maanantaina L&A kyläilivät ja kierrettiin Seurasaari. Tiistaina vietin antoisan päivän Kiasmassa. Toivoisin voimieni riittävän kirjoittamaan kaikki ne ajatukset paperille, joita näyttely herätti. Paljon ahdistusta, mutta myös keinoja purkautua ahdistuksesta. keskiviikko oli terveydenhoitamista. Eilen oli synttärit. Tänään Jlla alkaa loma ja lähdetään mökille. Mukavaa. Peukut pystyyn, että tulee hyvät säät. Muuten menee mökissä kököttämiseksi ja se taas ei ole kovinkaan antoisaa. Telkkaria voi tuijottaa kotonakin... Aion kyllä ottaa taas mukaan piirrustusvälineet ja purkaa ajatuksiani paperille. Viime käynnillä lapparissa T ehdotti, että kokeilisin myös kirjoittamista. Se olisi varmaan ihan antoisaa. On vaan vaikeaa päättää mistä aloittaa... Kertoako koko elämän tarina, vai keskittyäkkö mihin..?

Mielessä on pyörinyt tällä viikolla lähinnä vanhat kaverisuhteet ja elämän eteenpäin meneminen. Ajan kulkuun ei voi vaikuttaa. Kello vain tikittää. Mutta itse voi valita kenen kanssa aikaansa viettää. Noin yleisesti pyrin tekemään päätöksiä aktiivisesti. En pidä ajatuksesta, että sattumat vain heittelevät sinne tänne ja saattaa jumahtaa johonkin outoon tilanteeseen, kun ei ole tietoisesti valinnut reittiään. Ok. Kuulostaa Anan perustalta - kontrolloinnilta - ja sitä se varmsti osittain onkin. Mutta tässä tarkoitan lähinnä sitä, että kun tutustuu itseensä ja oppii huomaamaan millaiset ihmissuhteet ja elämäntyyli sopii itselleen, on näitä valintoja tehtävä aktiivisesti jopa päivittäin, jotta ei sitten eksy polulta.

Maailma on täynnä malleja joiden mukaan voi elää. Niitä syötetään joka tuutista. Telkkarista uutista, puhumattakaan kaikista hömppäsarjoista ja mainoksista. Puhumattakkaan koko yhteiskunnan painostuksesta malliin 1) koulutus+valmistuminen mahdollisimman nopeasti 2) vakityö ja iso laina asuntoon 3) parivuotta töissä ja sitten tehdään lapset (n2kpl) ja äitiyslomalla hankitaan se kultanennoutaja. Farmariauto on tietysti hankittu jo siinnä vaiheessa, kun asuntokin.

Näitä vastaavia putkia löytyy. Ja ihanteita näistä putkista. Kauniita omakotitaloja, jotka edustavat menestystä. Siis niille, jotka niissä asuvat ja niille jotka niitä ihannoivat. Mutta millaista on elämä putken sisällä? Varmasti on monia onnellisia ja tasapainoisia perheitä tämän ideaalisti järjestetyn aikuistumisen takana. Kuitenkin ne tuntuvat niin kuplalta. Kuin isoilta leikkimökeiltä joissa leikitään kotia. Itsestäni ne tuntuvat niin epätodellisilta.

Viime vuoden kevään ja kesän aikana voin pahoin. Silloin pyörittiin vielä samalla porukalla kuin edelliset viisi vuotta. Kuitenkin huomasin, että kukaan ei huomannut pahaaoloani, vaikka siitä yritin keskustella. Ihmiset lähes hermostuivat ja halusivat heti vaihtaa puheenaihetta kun jotain ahdistavaa nousi esille. Tutkinnoista, numeroista jne kyllä puhuttiin ja joka kerta kun juhlittiin, jokainen lauloi omat ylioppilastodistuksen arvosanat vuorotellen ja sitten taputettiin. Kenelläkään ei ollut alle E:n papereita. Itse olin ainut jolla ei ollut yhtään L:a, mutta puhtaat E:n paperit kuitenkin. Olin siis huonoin ja pientä sääliä sain, kun en ollut saanut yhtään laudaturia. Yht´äkkiä heräsin ja tajusin, että onhan meillä tässä hauksaa, mutta mistään ikävästä ei saa puhua. Ei niin pääse elämässään eteenpäin ehjänä ihmisenä. Eivät pelkät suoritukset tee ihmistä onnelliseksi. Tai siis ei tee minua. En kiellä keneltäkään muulta onnea, jos sen saavuttaa rahalla ja kauneudella. Itse en vain usko sen olevan mahdollista. Jokainen ihminen kokee vastoinkäymisiä. Ne ovat tärkeä osa elämää. Ne pitää voida jakaa ystävien kanssa. Ystävien täytyy kestää toinen sekä mustana että valkoisena. Epätäydellisenä ja rehellisenä. Jos sitä ei sallita, muuttuu itse harmaaksi, ja voi pahoin jo pelkästään siksi.

Päätin siis irtautua porukasta. Sen päätöksen tekeminen tuntui kummalliselta. Se oli oikeastaan jo ehkä viimeisen vuoden prosessin tulos. Kuitenkin tein oikein. L sanoi alkuviikosta, että aikuisena on vaikeaa löytää uusia ystäviä, joista ei ajan mittaan löydy kummallisuuksia. Se on valitettava totuus. Senkin ehdin jo kokea, kun luulin löytäneeni ystävän.

Ja millaisia lopputuloksia voi tästä kaikesta päätellä...

Tästä voisi kirjoittaa kirjan. Mutta ehkäpä tärkein tulos on kuitenkin se, että täytyy muistaa elämän olevan täynnä tienhaaroja. Toiset johtavat umpikujaan vaikka ne näyttävät houkuttelevilta ja hauskoita poluilta. Kun löytää rohkeuden polvistua itsensä eteen ja myöntää omat tarpeensa. Ne asiat, jotka saa itsensä voimaan hyvin, ei ole muuta vaihtoehtoa, kun kävellä niitä polkuja. Vaikka ne olisivatkin outoja muiden mielestä. Tavallisuudesta poikkeavia. Se on ehkäpä tie onneen ja mielenrauhaan. Toisissa tienhaaroissa joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Keskivertaisen tulotason ja todennäköisesti hyvän tulotason välillä. Perheen ja uran välillä. Mustavalkoisuuteen ei saa sortua. Kuitenkin on vain hyväksyttävä, että kaikkea ei voi saada. Kaiken avain on ehkä nöyrtyminen itsensä edessä. Tätä minä olen ja tämä saa minut voimaan hyvin. Elämän rajallisuuden hyväksyminen. Jos ei ole kanttia nöyrtyä itsensä eteen on ehkä jonkun muun vallassa. Vanhempiemme kasvatus on syvällä sisimmässämme. Auktoriteetin omaisesti se on luonut meille omantunnon. Monilla auktoriteetti on niin voimakas, että he kävelevät jokaisesta tienhaarasta väärään suuntaan, koska kokevat epäonnistuvansa jos, kävelisivät oikeaan ja valitsisivat oman sisäisen äänensä mukaan.

Hmmm... tiedä sitten onko tässä ajatuksessa pointtia vai ei. Se on sisäinen tunteeni, jolla uskon ihmisen löytävän rauhan ja onnen - helppoa se ei ainakaan ole. Jatkuvaa pohtimista, kieltäytymistä asioista, jotka monille ovat kunnia, mutta saavat itsensä lopulta voimaan pahoin. Taiselua sisäisen auktoriteetin ja oman nöyrtymisen välillä. Taistelua, jota itse käyn. Uskoakseni moni ystävistäni ja tuttavistanikin sotii samojen asioiden parissa.

Enkä tiedä ymmärttääkö kukaan muu tarkoittamaani. Mutta niille, jotka tunnistavat edes palasen itseään tekstistä, toivotan Voimia!

Ja kaikille hyvää viikoloppua! (:

266+35= Kouluun (:

2006-08-01T10:01:00.000+03:00

Vielä viisi viikkoa "lomaa" jäljellä. Suunnilleen 38 takana. Pienenä oli samanlainen tunne aina muutamaa viikkoa ennen koulujen alkua kesäloman jälkeen. Loma meni vauhdilla aina jonnekkin heinäkuun puoleen väliin ja tuntui, että loma loppuu kesken. Kuitenkin elokuussa alkoi jo tuntua, että alkaisi jo koulu. Nyt on samanlainen fiilis. (Ja tässä en nyt tarkota, että tää "loma" olis ollut jotenkin hauska, vaan ajan kulkua ihan vaan.) Suunnilleen toukokuun lopussa oli vielä vähän paniikki, että miten tästä nyt selvitään kuntoon ennen ku syksy tulee. Sillon myönsin, että kesätyöt oli menetetty ja saikkua oli pakkko jatkaa. Nyt kuitenkin mahan pohjalla jo lentää perhosia ja miettii ekaa koulu päivää ihan kun olisi tosiaan menossa ihan ekaa päivää kouluun.

Juuri tuolloin toukuun lopussa kaikki lapparissa, paitsi minä, olivat ehdottomasti sitä mieltä, että olen mennyt hurjasti eteenpäin kevään aikana. Sillon se kuulosti aivan naurettavalta. Ite itkee naamapunasena hokossa, kun joutuu olemaan vielä monta kuukautta saikulla ja tuntu, että mikään ei auta mihinkään. Viis kuukautta yhteensä päiväosastoa takana ja oli aivan toivoton olo. Tuntu, että ei ollut "oppinut" syömään yhtään sen paremmin ku sinne mennessä ja muutenkin oli taistelua vaan. Sillon kuitenkin tulin siihen tulokseen, että en halua enää viettää päivääkään lapparissa, vaan harjotella kesän ihan itsekseni. Tavallaan oli jotenkin niin pettynyt siihen, että asiat eivät olleet omasta mielestäni muuttuneet niin, kuin niiden olisi omasta mielestäni kuulunut muuttua koko hoidon aikana. Ja vain vitutti, kun kaikki sano, että sä olet mennyt eteenpäin, vaikka susta ei siltä tunnu.

Nyt myönnän muiden olleen oikeassa. Silloin tuntui lähinnä tältä: Olisin voinut haukkua ja kirota (mitä en tehnyt) ja väittää vastaan (mitä ahkerasti teinkin) ja jokainen purkaus päättyy siihen, että te ette oikeesti vaan ymmärrä miltä musta tuntuu.

Tuntu, kun mut heitettäisiin oman onneni nojaan. Sanottiin, että olet mennyt hurjasti eteenpäin. Jatketaan saikkua ja sen tehtävänä on opetella syömään kotona. Jep jep. En uskonut sanaakaan. Tuntu, kun mut vaan hylättäis, ja koko eteenpäinmeneminen oli vaan iso kusetus.

Hoito on silleen jännä juttu, että muut tietävät tilanteen paremmin kuin sinä itse. Siinnä on luottamus kovilla. Itseensä ja koko tiimiin. Täytyy vaan luottaa, että itseäsi viedään oikeaan suuntaan oikeaan aikaan.

Näköjään se on kuitenkin tapahtunut, vaikka en sitä pätkääkään uskonut toukokuussa. Olin mennyt hurjasti eteenpäin ja vasta nyt, elokuun alussa, tajuan sen. Koko talven ja kevään taistelu ja muka paikallaan pysyminen onkin ollut eteenpäin menemistä. Eteneminen on hidasta. Se on jatkuvaa pohtimista sairaiden ja normaaleiden mallejen välillä. Vielä on edessä pitkä matka, mutta iso etappi on saavutettu. Mä oon oikeesti menossa kouluun viiden viikon päästä!
Ja oikeesti uskon, että jaksan siellä käydä, innostua ja hoitaa hommat. Lisäksi olen menossa takaisin töihin. Kaksi vuoroa kuussa, ainakin näin alussa. Tuntuu hyvältä.

Tietysti jännittää, miten kaikki menee, mutta lohduttaa, että saan koko syksyn joka viikko tukea lapparista, jotta kaikilta ylilyönneiltä vältyttäisiin. Lähes pelottavaa, mutta täytyy vain luottaa, että kun muutkin ovat sitä mieltä, että olen valmis, niin olen valmis. Niinhän ne perhoset mahassakin kuiskii.

FLYING TO THE FUTURE

LIKE A SUPERMAN.....

* juu-juu.. (; *

Luonto, luonnostaan?

2006-07-28T07:23:00.000+03:00

Seurasaaressa nautiskelemassa:

Luonto kärsii kuivuudesta. Monet puut ovat menettäneet lehtensä. Vihreä on muuttunut kauniin kellertävänruskeisiin väreihin. Tuoksuu kuivalle metsälle. Tästä minä pidän. Valitettavasti kaunis ruska saattaa jäädä näkemättä kauniin kuivumisen vuoksi. Itse en ymmärrä miksi ihmiset ovat niin surullisia kasvien kuollessa kuivuudesta. Se on luonnollista. Luonnotonta on kastella keinotekoisesti. Toisissa paikoissa, ihmisen rakentamissa, kastelu on tietysti välttämätöntä. Kun rakennetaan kaunis puisto kaupunkiin, ei ole tarkoituksenmukaista antaa sen kuihtua veden puutteeseen. Toisaalta taas kaupunkilaiset odottavat verovaroilla rakennetun puiston olevan vihreäkeidas kaupungissa. Monille nämä keinotekoiset puistot ovat luontoa. Filtti asetellaan nurmikolle ja piknik on valmis. Toivomuksena viettää hetki luonnossa. Juu, tiedän, hieman karrikoitua, mutta miettikääpä kaksi kertaa... On yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, joille ainut kokemus luonnosta on juuri tämä kaupungin puisto. Metsät ovat vieraita.

Ystäväni ystävä on asunut kaupungissa koko lapsuutensa. Perheellä ei ollut kesämökkiä maalla ja isovanhemmatkin asuivat kaupungissa. Lomat vietettiin ulkomailla. Tyttö pääsi metsään 20-vuotiaana suunnilleen ekaa kertaa. Aivan haltioituneena halaili puita ja leikki käpyleikkejä. Ja tää on fakta. Se on pelottavaa. En halua jaotella ihmisiä mitenkään, mutta tuntuu että ihmiset vieraantuvat luonnosta yhä enemmän ja enemmän.

Kiireisenä päivänä hakeudun itsekkin puistoihin, jos siihen on aikaa. Nyt kun on ollut aikaa, ei ole tarvinnut puistoissa pyöriä (: Tuntuu vaan niin hassulta, että Espa on aina niin vihreä ja kukat täydellisessä järjestyksessä. Vaihtavatkohan puutarhurit nurmikkoa siellä montakin kertaa kesässä, kun se on aina niin vihreä ja silti kovalla kulutuksella...?

Luonnon helmaan tulemisessa on tietysti aina riskinsä. Kusiainen on ehtinyt purra minua jo kerran tunnin aikana. Hieman se nipisti, mutta ehkä se oli oikeutettua - olenhan heidän reviirillään.

Niin.. Koko pointti tässä höpötyksessä on, että on surullista kun ihminen unohtaa kuuluvansa luontoon. Luonto antaa ja ottaa. Sillä on oma tasapainonsa. Kivet, kasvit, eläimet ja ihmiset. Tasapaino, jota ei kuulu järkyttää. Voisin ihan sydämmestä paasata tässä hetken ilmastonmuutoksesta, joka on ehkä pelottavinta kehitystä maapallolla tällä hetkellä, mutta en tee sitä. Luonto pitää viimekädessä varmastikin huolen itsestään. Se on ollut täällä ennen meitä. Me voimme vain nauttia siitä. Ja arvostaa sitä.

Pelkästään ihminen ei ole vieraantunut luonnosta. Seurasaaressa on hyvä käydä havainnoimasta kehitystä. Ihmiset unohtavat lintujen ja oravien olevan osa luontoa, jonka rauhaa ei kuulu järkyttää. Eivät ihmiset sitä pahalla tee. Kyllä eläin oppii kerjäämään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sillä on nälkä. Sitä ei kuulu ruokkia. Ei ainakaan keskellä kesää kädestä.

Sillan päässä on syntynyt ja kasvanut tänä vuonna suuri Kanadanhanhilauma. Ne ovat petoja. Samaten kuin joutsenet, joilla on terävä hammasrivistö. Kauniitahan ne ovat. Mutta eikö riitä katsella niitä? Ja jättää ne rauhaan? Ei, vaan repäistään pussista pähkinöitä (jotka on tarkoitettu saaressa asuville kädestä syöville oraville, jotka muuten hyppäävät jalkoja pitkin olkapäille ja käteen katsomaan onko ruokaa, että kannattaa varoa) ja syötetään lintuja. Hanhet sähisevät ja näyttävät kieltään. Silti niiden päälle sataa pähkinöitä.

Entä kun tulee talvi? Oravien ruokkioita täällä varmasti on läpi vuoden ja näillä kurreilla on luultavsti paljon evästä jemmassa, mutta miten käy linnuille, joiden pitäisi älytä muuttaa etelään?
a) älyävätkö ne lähteä, koska ovat syntyneet ja kasvaneet Seurasaaren sillan kaislikossa, todennäköisesti poistumatta sillan kupeesta kertaakaan, b) osaavatko ne etsiä ruokaa matkalla etelään tai paikan päällä, c) osaavatkohan ne ylipäätään lentää, koska vierailen Seurasaaressa lähes päivittäin, enkä ole nähnyt näiden lintujen kuin ainoastaan kävelevän...?

Mielestäni nämä linnut ja oikeastaan koko saaren eläinkunta on pilattu ihmisen toiminnalla ja monet niistä eivät varmastikkaan tule selviämään talven yli. Jokaisen luontokappaleen luonnollista tilaa kuuluu kunnioittaa. Ihmisillä sitä taidetaan kutsua yksilöllisyyden kunnioittamiseksi. Jokaisella on hieman erillaiset tarpeet. Esim vaikkapa koirilla on tarve olla koira, vaikka ne asuvatkin ihmisten kanssa. Lintujen kuuluu viettää päivänsä ruokaa etsimällä. Niinkuin ihminenkin stressaantuu ja voi pahoin, jos ympäristö pakottaa tilanteeseen, joka ei ole oman luonteen mukaista, käy sama varmasti jokaiselle luontokappaleelle.

Se siitä ylipitkästä saarnasta (: Hauskaa viikonloppua!

Oppia olemaan suorittamatta...

2006-07-27T10:41:00.000+03:00

Siinnä vasta haaste.

Keväällä tunnustin itselleni, että SHstä irtipääseminen vaatii (ainakin) vuoden tauon "oikeasta" opiskelusta. Ei tenttejä, ei suorittamista. Ainoastaan taidetta ja nautintoa lukea filosofiaa. Ympärillä ihmisiä, jotka arvostavat sisäistä eheyttä, itseksi kasvamista ja yksilöllisyyttä. Ajatus loistava. Nyt se pitäisi vain toteuttaa..

Snellussa käsitellään yhtä aihetta aina viikon verran. Eli yksi kurssi per viikko. Ensimmäisen viikon vetää Reijo Wilenius ja kurssille luetaan pohjustukseksi yksi kirja. Pohdintaa ihmisyydestä. Kirja voisi olla juuri kuvaamani nautinto. Mutta mistä taas yllätin itseni... Olen lukenut netistä suunnilleen koko Wileniuksen elämänkerran, jotta tiedän kuka tulee luennoimaan. Kaiken lukemani perusteella Wilenius on tehyt vaikutuksen. Sain kirjan käteeni ja suorittaminen alkoi... Osaan ensimmäisen kappaleen ulkoa. Ei tämän näin pitänyt mennä. Eilen kävin Pitkällä lenkillä ja koko juoksemisen ajan kertasin kirjaa.

Juuri tämä "haluan olla paras luennoilla ja osata esittää juuri oikeat kysymykset" ajaa taas syömättömyyteen ja haluun laihtua. Haloo! Eihän kurssista ole edes tenttiä. En voi edes saada numeroa! Pitäisi lukea itseään varten. Päästää irti ja antaa Omien ajatusten mennä eteenpäin. Ei tarvitse suorittaa. Kurssilla ei tule olemaan ketään parasta. Grrr... NIIN vaikeaa. Oikeastaan tämä vain todistaa sen, että vuosi Snellussa oli oikea ratkaisu. Vielä on piiiitkä matka siihen, että opin pois täydellisyyden tavoittelusta.

Tässä siis pyhäpäätös: Muistiinpanoihini tulee tästä eteenpäin ainoastaan viitauksia Wileniuksen päätelmiin ja kaikki muu on tekstin herättämiä omia ajatuksiani.

En lähde "vanhaan tyyliin" heti ekasta kirjasta / kurssista, vaan yritän nyt oikeasti muuttaa tämän mallin...

SH nostaa siis taas päätään. Oikeastaan olisi hyvä, jos lukisin kirjan vasta päivis viikon aikana. Tuntuu, että tarttis tukea lukemiseen. Pelottavaa. Suureksi numeroksi on noussut jäätelö. Kesään kuuluu jäätelö ja olen antanut itselleni luvan syödä joka päivä yhden jäätelön. Oikeastaan siihen ei tarttis edes mitään lupaa, koska se on ihan mustaa valkosella startti listalla. Kuitenkin sitä joutuu taas perustelemaan itselleen erinäisten kommenttejen jälkeen viime päivien ajalta. Sama koskee mysliä, jota syön yleensä 100g illalla. Välillä kaksi kertaa 100g, jos päivällä on jäänyt syömiset vähemmälle ja on nälkä... Ja sitten on vielä isoin haaste. Kokkasin pakastimeen ruokaa. Kokatessani lupasin itselleni syöväni ne pois seuraavan viikon aikana. Eilinen jäi väliin. Mitenköhän käy tänään... Nostin ruokaa sulamaan iltapäivälle, mutta sisimmässään ei ole mitään aikomustakaan syödä sitä.. Kuitenkaan en haluaisi pilata ensi vuotta taas tällä pelleilyllä...

Suku on pahin ja paras... Valitettavan oikeeseen osuva kipeän kamala toistuva KLISEE!!! AHDISAAA-AA

2006-07-23T13:34:00.000+03:00

Perjantai-lauantai vietettiin siis serkkujen iltaa. Kokemus oli jännä. Taas vaihteeks. Tuntuu siltä, että aina kun A2 tulee hesaan, niin joutuu jotenkin palaamaan juurillensa ja miettimään kaiken syytä jostain monien sukupolvien takaa. Neutraalisti, ilman vihaa, selvittää yhtäläisyyksiä ja laskea kaikkea yhteen. Puhdistava kokemus, vaikkakin sulateltavaa on taas vähäksi aikaa. Niin pelottavaa. Mitä ihmettä tän kaiken PASKAN takana oikein on... Toistuvia lauseita ja toistuvaa käyttäytymistä. Leijumista. Kuitenkin kaikki niin vilpitöntä. Ei kiusaamista, vaan todellisuutta. Omissa harhoissaan ja vainoissaan. Masennus. *Naps*. Sopeutumista. Uhrautumista. Taistelua. Sukupolvesta toiseen.

Tänään taidan purkaa tunteitani paperille. Lähden maalaamaan rantaan.
Oikeasti haluaisin syödä. Oikeasti tuntuisi siltä, että kuuluisi lähteä pitkälle lenkille.

Ja ihan aikuisten oikeasti täällä täytyy siivota tai kohta saa kahlata paikasta toiseen. Se saa kyllä odottaa iltaan.

Viheltäen menee

2006-07-20T12:07:00.000+03:00

Tänään taas Kelan palkkapäivä. Kiva, että saa laskut maksettua. Muuhun ei sit oikeestaan jääkkään rahaa. Vero % on vielä ihan perseellään ja menee 30% siitäkin mitä saa tukea. No joo. Pääasia, että tulee velvollisuudet hoidettua. Mulla sentään on kohtuullinen päiväraha ja vakuutus maksaa lääkkeet ja lekurit. Ei käsitä, miten jotkut tulee toimeen sairaspäivärahalla. Ei niin mitenkään päin.

Eilen en kuitenkaan malttanut mieltäni. Clas Ohlsonilla oli kaikki valkokuvaustarvikkeet poistomyynnissä ja ostin leikkurin. Hieno kapine ja tuli kyllä tarpeeseen. Illalla häärin labrassa neljä tuntia ja kuvista tuli mahtavia. Ihanan kesästä. Hieman toistoa, mutta ei voi käsittää noita nopeusrajotuksia tuolla Turun saariston perukoilla. Tälläkin tiellä oli 80 km / h rajotus (: Oli hassua ajella takasin päin Turkuun kun hienoilla teillä, jotka oli kolme kertaa yhtä leveitä, oli puolet pienemmät rajotukset.

Eilen nähtiin ANn kanssa ja käytiin Seurasaaressa. Mukavaa kun ilmat on vähän viilentyneet. Kesän kuumuus on mukavaa aina välillä, mutta kyllä mä taidan enemmän tykätä villapaita keleistä. Aamulla postilaatikosta tippui Hennesin kuvasto. Epäilyttävää, että suunnilleen yksikään vaate ei maksa yli kahtakymppiä. Yhden villatakin taidan hankkia ja uudet farkut olis paikallaan. Näytän vanhoissa jo niin rentulta kaikkine paikkoineen, että eilen yks narkkari tuli kehumaan mun siistejä paikkoja *just joo* ja yritti myydä pöllimiään aurinkolaseja. Itsensä mukaan hän on kleptomaani ja kassista löytyi 20 korkkaamatonta merkki aurinkolasia. Seksilläkin olis voinu ostaa lasit. Juu-juu...

Syöminen on taas vaikeeta. Homma kaatuu heti ku kukaan ei oo kantamassa ruokaa nenän eteen. Ja syö samaan aikaan. Sylin palstalla monet selittää miten ne häpee syömistä ja puputtaa lähinnä yksinään. Ei tajua. Musta tuntuu, että homma on toisin päin. Monet SHt syö just näyttääkseen muille syövänsä. Että epäilykset ei herää. Ja hakeutuvat sitten omaan rauhaansa mielellään niin pitkäksi aikaa ku mahollista, että ei sit tartte syödä. Aina niin mukavaa eristäytymistä. Varmasti just tän takia monien läheisille tulee yllätyksenä, että syömisen kanssa on jotain ongelmaa. Tiedä häntä. Tää on vaan mun näkökanta. Jokainen tietty tavallaan.

Lisää kitinää... Tää perhanan ihottuma ei pysy millään kurissa. Ei vois oikeen nyt taas pariin viikkoon käyttää noita kortisonivoiteita tai kohta mun iho on paperin ohutta. Kutinaa ja kutinaa. Samantien nousee takas. Ite epäilen, että tää ei kyllä oo mitään atooppistaihoa vaan keliakiaa. Onneks on sisätautilekurin aika varattuna. Huolestuttaa.

Tänään on vuorossa poseeraamista. Täytyy käydä ottamassa passikuvia Snellun kortteja varten. Suuntaan siis Kallioon. Uskomatonta, että tänään on jo torstai. Viikko on taas mennyt huimaa vauhtia. Serkku tulee huomenna hesaan ja tiedossa on illanviettoa suvun kesken. Siis vain meidän alle 25-vuotiaiden kesken. Kivaa siis odotellessa.

Haukotus

2006-07-17T22:08:00.000+03:00

Onpas ollut väsynyt päivä. Aamulla sain aikaseks varata kolme lääkäriaikaa ja kohta oon taas tiptop kunnossa. Tuli pyöräiltyä 15 km ihan hyöty liikuntaa. Saldona tuli pino kirjoja kirjastosta ja vanhempien luota. Romanttista lukea 45 vuotta vanhaa kirjaa, joka jo repeää liitoksistaan ja on ollut koskemattomana kirjahyllyssä varmasti yhtä kauan. Idän pikajunan arvoituksen olen lukenut kerran aikaisemminkin, mutta en onneksi muista ratkaisua. Nautintoa on siis jäljellä vielä reilut sata sivua. Lähden nauttimaan viileästä illasta parvekkeelle.

Jn vika lomapäivä

2006-07-16T21:57:00.000+03:00

Jlla alkaa huomenna työt. Kävimme juhlistamassa huippu kivaa lomaa Suomenlinnassa vinkkupullon kanssa. Ilta oli kaunis ja meren lähellä on aina hyvä olla. Mieleen tulvii lapsuuden muistot saaresta - niin hyvässä kuin pahassakin.

Kävimme juomassa yhdet oluet rantabaarissa ja matka jatkui lautalla Belgeen yhdelle viinilasilliselle. Tuloksena aivan kamala känni ja vessanpöntön halailua kotiin päästyä. Ei käsitä miten jotkut pystyvät ryyppäämään ja käymään rafloissa monta kertaa viikossa. Taidan olla tulossa vanhaksi...

Tänään olemme keskittyneet paranteluun. Haettiin pizzat, jotka on muuten varmaan hesan parhaat kyseisessä ravintolassa. Raahauduimme rannalle nauttimaan merituulesta ja aivan uskomattoman herkullisesta pizzasta. Köllöttelyyn kului melkein neljä tuntia. Aivan ihanaa.

Ja sainpas jotain aikaseksikin. Kämppä on taas puhdas (: Huomenna on varmasti vaikeaa. Kolmeen viikkoon eka päivä kun joutuu olemaan yksin. Yyhh.. Toivottavasi aurinko paistaa.

Töttöröö

2006-07-15T10:29:00.000+03:00

Vielä puoli vuotta sitten ei olisi ollut mitään mahdollisuutta "aamulla" sängystä ylös nousemiseen, jos olo olisi ollut näin tokkurainen. Seroquel pöhnä. Pientä tsemppiä se vaatii, mutta voi luottaa pään selkenevän tunnin sisällä heräämisestä. Toisaalta voi rauhassa käydä läpi unia, joita on yöllä nähnyt. Ja niitähän riittää. Unista voi seurata missä mennään. Ne tuntuvat kertovan jotain alitajunnan vaikesta prosesseista ja asioista, jotka ehkä ovat kaiken takana. Tuntuu jopa turvalliselta olla töttöröö ensimmäisen tunnin heräämisestä ja unen sekaisessa tilassa mietiskellä yön seikkailuita.

Eilen tultiin mökiltä. Tuliaisena kaksi ihanaa teltassa nukuttua yötä ja selässä kunnon rusketusraidat. Yöt olivat viileitä. Mukavaa herätä yötarpeilleen (jos ei lasketa mukaan lämpimästä pussista nousemista ja teltasta ulos kömyämisen vaikeutta) ulkona avautuvan tyynen ja usvaa nousevan järven maisemiin. Oli lähes täysikuu. Ja paras osa - takaisin lämpimään makuupussiin.

Päivät olivat pelkkää nautiskelua. Maattiin auringossa kuin laiskat kissat kehräten. Välillä paikkaa vaihtaen ja järveen pulahtaen. Pitkästä aikaa maalasin maisematyön. Vaikeaa. Tulos oli aika synkkä verrattuna todellisuuteen. Mallista piirtäminen ei ole minun juttuni. Mielikuvitus rocks. Hauskempaa maalailla fantasiaa ja mielen liikkeitä, tunteella. Kuvia tuli napsittua paljon. Sekä diginä, että mustavalkoisena.

Sain uuden puhelimen. Nokia 6233. Aika hifi. Kestää hetken opetella kaikki hienot toiminnot. Puhelimen kamera on jo niin kehittynyt, että siitä on jo oikeasti iloa. Näyttö on suht iso. Kalenteri on tosi hyvä. Ja koko puhelimen sisältö on langattomasti yhteydessä tietokoneeseen. Huippua. Nörtteily kunniaan (:

Töttöröö jatkuu. Lähden selvittämään päätäni aamulehden seuraan.

Uskomatonta! Minulla oli tänään lähes kiire

2006-07-11T22:33:00.000+03:00

Ihmisen ei kuulu elää tälläisellä helteellä kaupungissa kerrostalossa. Karmeaa herätä +30 asteessa koko yön hikoilleena ja voimatta avata ikkunoita. Rakennustyömaa talomme edessä meluaa edelleen aamu seitsemästä iltaan. Nyt pihalla häärää onneksi enää yksi traktori. Ehkä ne kohta lopettavat... Tätä olemme toivoneet jo kuukausia.. Ja talo on näyttänyt valmiilta jo kuukausia.. GRRR!!! Huomenna helpottaa. Pääsen taas nukkumaan loppuviikoksi telttaan ja lilluttelemaan uimapatjalle tuntikausiksi hyvä kirja mukana. Riippumattoa unohtamatta! "kehrää nautinnosta (:

Tänään oli taas hyvä päivä. Näitä on ollut jo niin paljon peräkkäin, että alan kohta oikeasti uskomaan niiden jatkuvan tulevaisuudessakin. Aamu sujui leppoisasti rutiineiden merkeissä. Yritin viimeisen kerran elvyttää parvekekukkia, jotka olivat kärsineet pahasti viime retkemme aikana. Äsken jouduin hyvästelemään koko konkkaronkan roskikseen... Iltapäivä kului lapparissa rupatellessa. Käynti oli mukava ja sain purkaa kertyneitä ajatuksiani. Terapian alkamispäiväkin varmistui ja lyhyt jakso päiviksellä tuli sovittua. Tuntui konkreettisesti siltä, että on saavuttanut jo jotain vuoden ahkeroinnilla ja ahdistuneisuudella.

Lapparista suuntasin kaupunkiin ostamaan neppareita. Huomenna saan jännittää osaanko käyttää niitä. Tarvitaan vasara ja kaikkea niiden paikalle saamiseksi... Matka jatkui Töölöönlahdelle lööbailemaan pariksi tunniksi ja tuurilla A tuli kaverikseni hengailemaan. Mukavaa. Illan vietin taas U:n kanssa Hietsussa loikoillen ja kuulumisia vaihdellen. Oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa. Tästäkin voi sanoa, että ystävyys ei katso aikaa. Vaikka ei oltu nähty vuoteen, sujui juttu kun ei oltaisi oltu päivääkään näkemättä. Ja jätskikiskan kautta kotiin.

Oikeasti olisi pitänyt kyllä pestä tänään pyykkiä reissua varten. Päivä oli kuitenkin niin mukavan leppoisa, että en usko edes nyrkkipyykkauksen mökillä harmittavan.

Sun is my best friend

2006-07-10T18:20:00.000+03:00

Elämäni tarkoitus on tällä hetkellä ottaa mahdollisimman paljon aurinkoa. "Hieman" tyhjää, mutta täyttää jo tarkoituskensa tässä vaiheessa saikkua. Tänään teimme pyöräretken, jonka päämääränä oli köllöttely Pikkukosken rannalla.

Maalausvermeet oli mukana ja päätin olla ajattelematta mitään erikoista piirtäessäni. Tulos on outo. Näyttää joko ylöspäin kiivettäviltä rappusilta tai vaikkapa pelottavan monelta hämähäkin seitiltä. Solmulta, vaikka katselisi miten päin vain. Kuiteeski oli mukavaa piirtää pää tyhjänä.

Päivä on ollut laiska. Edessä ainoastaan kukkien ja yrttien hoitamista. Niin loman ilmeisestikkin kuuluu. Ja tää helle vie viimesetkin voimat! Onneks on enää huominen kaupungissa ja sit pääsee taas maalle viikoksi. Huh!!!

Huomenna on taas vierailu Lapparissa. Täytyy miettiä vielä vähän lisää mitä kaikkea haluan taas tietää.. Viimeisen kuukauden aikana on ajatukset menneet eteenpäin ja olis hirmu tarve keskustella kaikista asioista. Onneks enää yksi kuukausi tai jopa vajaa ennenku terapia alkaa. Ja sitä ennen vielä varmaan päiväosastolla pientä preppausta syksyä varten.

Life feels good

2006-07-08T13:04:00.000+03:00

Takaisin Hesan kuumuudessa ja vilinässä. Reissumme Turun saaristossa sujui hyvin. Viiden huikean nopeasti kuluneiden mökkipäivien jälkeen suuntasimme 450 km ja yhdeksän tuntia Houtskärin Mossalan leirintäalueelle pystyttämään telttaa. Maisemat matkalla olivat huikeat ja viisi lossimatkaa toivat jännitystä. Tie kapeni kapenemistaan nopeusrajoituksen pysyessä kuitenkin kahdeksassakympissä. Jopa J ajoi alinopeutta, vaikkakin yritti suorilla pysyä paikallisten vauhdissa (; Itse leirintäalue oli surkea. Maisemasta päätellen oli kuin olisimme olleet jossain keski-suomessa. Hyttyset olivat huippunopeita iskuissaan ja poikkeuksellisen isoja. Tästä todisteena sain olkapäähäni 10*10 cm alueelle 18 paukamaa. Alueelle oli myös tungettu ravintola, jossa tarjoiltiin kahteen yöllä ja meteli oli sen mukainen. Oli kuitenkin mukavaa käydä kuuntelemassa Harri Marstiota livenä, vaikkakin nukkumatti kiikutti telttaan jo keikean puolivälissä. Nukuin kuin tukki, J taas ei. Teltan ulkopuolella oli ollut vauhdikasta ja kaiken päälle iso kumipatjamme puhkesi jälleen keskellä yötä. Tämä oli retkemme ensimmäinen ja viimeinen telttayö. Kiersimme kirkon ja muut nähtävyydet. Kotiseutumuseon säästimme kuitenkin tulevia vuosia varten. Näköalatornista aukesi huikeat maisemat, vaikkakin sen löytäminen oli hankalaa. Nähtävyydet kierrettyämme vaihdoimme saarta.

Varaamamme mökki, Särki, tuntui luksukselta. Saunottiin saaristomaisemissa ja laitettiin juusto-tuna-pastaa trangiassa. Ilta oli reissun paras. Päätimme palata vielä myöhemmin kesällä ja saatuamme riittävän annoksen saariston rauhaisaa idylliä, suuntasimme aamulla Turkuun. Hotellin varauksessa meni kaikki mahdollinen pieleen. Tuloksena sain kuitenkin kirjastokortin Turun kirjastoihin. Lopulta saimme tavarat (joita oli paljon) huoneeseen ja vaelsimme Aurajoen rantaan veneelle kuuntelemaan musiikkia ja juomaan viiniä. Nautiskelimme aikamme lämpimästä illasta ja sujahdimme onnellisina hotellin puhtaiden lakanoiden väliin.

Tunnollisina turisteina vierailimme Turun linnassa opastetulla kierroksella. Väärän opaskierroksen valitsemat, uskomattoman vastuuttomat ja ärsyttävät kahden pienen ja äänekkään lapsen vanhemmatkaan eivät lopulta onnistuneet pilaamaan historian tuntia linnassa. Kierroksen jälkeen päätimme lähteä kotiin, mutta päädyimmekin Naantaliin ihailemaan kallioilta maisemaa ja merituulta. Pizzat nautittuamme ajoimme kotiin.

Kaikesta tästä voin vain sanoa: Lopultakin tunnen voittaneeni masennukseni. Luonto tuntuu kauniilta ja voin tuijottaa haltioituneena kukkia toisensa perään vaikka loputtomasti. Kauneus on palannut. Jaksan nauraa. Maailma tuntuu taas mukavalta paikalta ja voin keskittyä voittamaan syömisen vaikeuden, joka vielä uhkaa pilata nyt saavuttamani eheyden. Life feels good again!

Juhannus

2006-06-27T10:18:00.000+03:00

Viimeisen viikon ajalta voin rehellisesti sanoa ottaneeni kaiken irti kesästä. Juhannusviikolla käytiin Pikkukoskella ja Pilvijärvellä moneen otteeseen uimassa ja ottamassa aurinkoa. Itse juhannuksena vietin neljä yötä teltassa ja uin noin neljä kertaa päivässä. Vesi oli +23 asteista! Löysimme uudestaan uimapatjat. Suosittelen kaikille uimapatjan hankkimista. Siinnä saa rahoilleen vastinetta (:

J:lla alkoi loma ja suunnitelmissa on lisää telttailua. Lähdemme kiertämään länsi-suomen saaristoa autolla ja teltalla. Ensin kuitenkin (taas) melkein viikoksi mökille keräämään rohkeutta telttailuun - pientä pehmeää laskua J:lle telttaelämään.

Eilen käytiin Suomenlinnassa ja poltin kasvoni. Outoa, koska oli viileä päivä ja istuimme lähes koko ajan varjossa. Mökillä en palanut, vaikka lilluttelin tunnin uimapatjalla auringossa ja muutenkin vietin joka hetken ulkona. Tavallaan siis hyvä, että tänään sataa ja on pilvistä. Ehtii toipua kesävaurioista.

Syöminen on ollut jopa ihan säännöllistä melkein viikon ajan. Paino nousee taas. Ahdistaa. Kuitenkin grilliherkut ovat vieneet voiton, mistä ei saisi nyt tuntea huonoa omatuntoa. Ei kilon painon nousu sinäänsä ahdista niin pahasti, mutta se turvotus.. Varmaan taas jotain, vatsa lähtee käyntiin turvotusta. Eilen näytin kolmannella kuulla raskaana olevalta ja jopa J:a hävetti, kun kävimme terassilla juomassa bisset. Ihmiset tuijottaa pahalla silmällä. Pitäisi varmaan painaa paitaan: " En ole raskaana", teksti (:

Mukavaa viettää kesää ilman sen suurempaa ahdistusta. Toivottavasti tunne kestää. Nukkumisesta ilman Seroquelia ja Imovanea ei kuitenkaan tule mitään ja silti pirut hyppivät pitkin unia joka ikinen yö. Jollain tapaa ehkä helpottaa, kun tietää terapian alkavan vähän reilu kuukauden päästä. Ja saikustakin jo loppu häämöttää. Kyllä vähän vajaan vuoden saikku todellakin saa riittää. Vaikkakin tuleva talvi ja kevät tulee olemaan kuin vuosi päiväosastolla. Ihanaa saada tehdä taidetta kokonainen vuosi. Odotan niin innolla! Efexorin onnipillereitä saan syödä 300 mg:aa vielä ainakin vuoden loppuun. Pelottaa jo ajatuskin annoksen pienetämisestä, mutta täytyy luottaa psykiatrin taitoon. Vaikkakin sain tietää viime käynnillä lääkärin vaihtuvan syskyllä. Ärsyttävää. Toivottavasti ei käy huono tuuri ja saa jotakin poropeukaloa ensi vuodeksi..

Isä vaihtoi itsensä digiaikaan ja antoi minulle vanhan kameransa. Upeanmahtavaa! Nikonin F65 28-100 G objektiivilla. Vaikka noin kukaan ei enää osaa arvostaa mustavalkokuvauksen kauneutta ja paperivärikuvien konkreettisuutta, itse en aio paineen alla taipua (; Päin vastoin. Jokainen zoomaus ja negan valotus on ainutlaatuinen. Jokaiseen kertaan täytyy keskittyä. Virheistä voi oppia ja valotuksen taitoa kehitää ja kehitää ja kehitää.. Sitä ei voi ikinä oppia loppuun. Digikamerat ovat toki mukavia. Kyllä itsekkin sellaisen tulen vielä hankkimaan, mutta se ei tule korvaamaan mustavalkokuvauksen ihanuutta. Puhumattakaan pimiössä hääräämistä.

Viikonloppu

2006-06-18T12:13:00.000+03:00

Perjantaina en sitten malttanut mieltäni ja ostin Nintendon (: Peleinä tarttui mukaan Tetris ja Älypeli. Uusia kivoja julkastaan juhannuksen jälkeen. Jee! Tuparit meni hyvin. Aluksi vähän jänskätti ja mieli oli maassa kotona käydyn pelisääntöjen selvityksen vuoksi. Kuitenkin kaikki humaltuivat ja oli mukavaa tavata pitkästä aikaa. Taas kerran lupasimme toisillemme, että nähdään useammin. Se on kuitenkin jo niin vaikeaa, kun kaikilla muilla - paitsi minulla - on velvollisuuksia töiden ja koulun suhteen. Puoli iltaa meni porukkamme ensimmäisen raskauden päivittelemiseen ja H otti kyllä tilanteesta kaiken irti.. Grrr.. No, kukin tavallaan. Toivottavasti tapa vain on kestävä.. Sanakarit olivat tehneet valtavasti eväitä ja lisäksi Korealainen ystävämme jokaiselle mahat täyteen Susheja.

Eilen oli sitten darra. Molemmilla onneksi. Ja jokaisen henkäyksen myötä suussa maistui merilevä liikaa syötyjen Sushejen ansiosta. Kuvottavampaa makua ei darrapäivälle enää varmastikkaan saa aikaseksi ja oksentaminen oli lähellä jokaisessa hengenvedossa. Maku ei meinannut lähteä suusta millään. Ei pesulla, purkalla tai vedellä. Sen tuhosi vasta syöty pitsa.

Pe-la-yönä unta sai silmään vajaan tunnin. Ei sitä pysty nukkumaan ilman rauhottavia.. Valitettavasti. Möröt hyppii silmille ja ahdistaa. Kyllä se sitten vielä joskus varmasti helpottaa. Mutta nyt en siis nukkunut. Istuin parvekkeella lukemassa päivän lehteä ja oikeastaan yö olisi voinut olla ahdistavampikin. Aamulla raahauduimme pitserian kautta rantaan nukkumaan. Oli mukavaa. Lisäksi kävimme Pikkukoskella uimassa. Vesi oli 22 asteista ja talviturkit lähtivät. Vedessä oli mukavaa lillua. Aion ostaa itselleni jonkin kumibotskin. Ne näyttävät olevan muodissa tänä kesänä ja voin siis lillutella uimapatjalla ilman häpeän tunnetta (: Tänään on tiedossa eilisen kaltainen päivä. Tosin ilman darraa ja väsymystä. Rannalle käy tie.

Pitämäni päiväkirjan mukaan olen tällä viikolla syönyt kohtis hyvin. Kaloreita on ruuasta tullut keskimäärin 1300 per päivä. Tulos on ihan hyvä. Tietysti sairas mieleni sanoo, että pitäisi olla vähemman ja juuri sen vuoksi olen tyytyväinen tulokseen, joka on selvästi yli 1000 kcal per päivä. Varsinkin loppuviikkoon on mahtunut ahdistusvapaita päiviä, eikä koko viikolla ole yhtäkään paastopäivää. Eikä muuten oksentamistakaan. Hyvä minä!

perjantai

2006-06-16T10:21:00.000+03:00

Taas viikonloppu edessä. Ihan ku se jotenki eroais näistä muista päivistä.. Tänään on tuparit. Pelottavaa. Vaikka kaikki paikalle tulevat ovat ihan tuttuja.. Täytyy kerätä voimia illan koitosta varten. Pakko mennä. Enhän mä voi kaikkia päiviä vaan himassa päivystää.

Jatkuva vitutus päällä. Mä haluaisin olla vähän aikaa rauhassa yksin jossain. Ehkä rupeen nunnaksi jonnekkin Tiibetin vuoren huipulle. Eipähän tarttis enää ajatella mitään ongelmia. Kelais vaan mantroja ja kaikki kehuis, kun pystyis paastoamaan niin hyvin.

Ei mulla oo tänään mitään muuta sanottavaa.

Peruspäivä

2006-06-14T10:31:00.000+03:00

Daisy lähti eilen. Varmaankin hyvään kotiin. Meni vähän halvalla, mutta varmaan pääasia, että meni. Nyt on vaan vähän vaikeampaa mennä itse mökille, mutta eiköhän kaipuu sinne keinot keksi. Ja HKL tulee taas tutuksi.. Näiden syiden takia yritän perustella itselleni, että voisin ostaa kauan himoitsemani iPodin, mutta toivottavasti järki voittaa ja soitin jää kauppaan.

Tänään ei ole oikeastaan mitään sanottavaa. Yritän olla ajattelematta... Yöunet on ollu huonot jo monta päivää putkeen ja väsyttää. Lisäksi on tullut syötyä luvattoman paljon kahden viimepäivän aikana. Olo on kuin isolla ilmapallolla. Viimeisen viikon aikana on joutunut liian moneen "tilanteeseen" kesän takia. Kuuntelemaan väkisin 40 min jätskijonossa laihoja, kauniisiti ruskettuneita ja kauniit bikinit omaavia tyttöjä, olemaan itse bikineissä ihmisjoukossa, olemaan bikineissä ilman väkijoukkoa, ja ihan muuten vaan katselemaan laihoja ja kauniita ihmisiä kesävaatteissa. Ihan syvältä...

Nälkä ei taas lähde syömällä. Kun sen on ensin houkutellut esiin syömällä. Kiva kierre. Nyt en kuitenkaan ole oksentanut varmaan kokonaiseen viikkoon, mikä on hyvä suoritus... Ottaen huomioon, että olen kuitenkin syönyt. Koko tähän ahdistukseen tuntuisi nyt olevan apuna ainoastaan se, että kesä menisi äkkiä ohi ja pääsisi kouluun syksyllä. Ja voisi taas pukeutua vähän suurempiin / löysempiin vaatteisiin.. Ja saman tekisivät myös muut ihmiset.

Taas pitää keksiä mitä tänään tekisi. Haluaisin osallistua jollekkin taidekurssille, mutta en ole löytänyt netistä yhtäkään. Aion olla myös tänään urheilematta. Ainoastaan pyöräily sallittua. Hehkeää.. ei ole siis tapahtunut mitään, eikä tiedossa mitään kivaa. Ahdistusta ja pyöritystä ilman päämäärää. Ja jotkut ovat vielä kateellisia ihmisille, jotka "saavat" olla saikulla. Haloo...

Hellettä

2006-06-13T11:20:00.000+03:00

Eilen oli eka kunnon hellepäivä ja heti poltin selkäni. Enkä edes ehtinyt kauaa nauttia auringosta. Oli Helsinkipäivä ja Kumpulan maauimalassa ilmainen päivä. Paikka oli täynnä muksuja, mutta se ei oikeestaan häirinnyt. Tunsi itsensä lähes normaaliksi, kun kehtasi ottaa (pienen jahkailun jälkeen) aurinkoa bikineissä. Vaikka luonnollisesti tunsin itseni paikan suurimmaksi ja läskit pursusivat taas pitkin poikin...

Joka tapauksessa tänään olen suuntaamassa taas rannalle. Varmaankin Seurasaareen. Piirrustusvälineet ja kirja mukana. Niin ja pähkinöitä oraville (vaikkakin olen valtavan pettynyt saatuani tietää niiden tuhoavan linnunpoikasia).

Tänään tuli vahvistus, että olen päässyt Snelluun opiskelemaan. Nyt saan siis hyvällä omallatunnolla harrastaa taiteita seuraavan vuoden. Huippua! Tulisipa syksy nopeasti.. Ei malttais odottaa koulun alkua. Tuntuu, että kesää on jäljellä vielä ikuisuus.. Ahdistaa..

Tänään olen luvannut itselleni, etten harrasta liikuntaa. Ainoastaan pyöräilyä kaupunkiin ja Seurasaareen. Kulunut viikko on mennyt vähän överiksi liikunnan suhteen ja joka päivä on ollut pakko juosta ja uida, juosta ja uida... Mukavaa tosin, mutta toivottavasti ei pakkoliikuntaa..

Laiska päivä siis tiedossa. Toivottavasti Akateemisessa on sarjakuva, jonka hankin kouluun pääsyn kunniaksi. Sebastian Nybergin Feta blås. Psyko pojken on mahtava! Toivottavasti se innoittaa minuakin piirtämään muutaman ruudun (:

Soitin tänään myös äidilleni. Positiivinen ylläri oli, että hän oli iloinen Snelluussa aloittamisesta. Jopa kommentoi, että humanistinenala kuitenkin on muutakin kuin rahantekemistä ja sopii varmasti minulle paremmin. Meinasi suupielet venähtää... Kyseistä kommenttia ei olisi vielä vuosi sitten kyllä kuulunut.. Ehkä olen nyt tarpeeksi epäonnistunut, kun en ole pystynyt enää "oikeassa koulussa" haalimaan ovareita oikeasti kokoon enää muutamaan vuoteen, että humanistinen hömppäkin kelpaa.. Kuhan vaan tekee jotain.. No joo..

Ja vielä katkeraan aiheeseen.. Kalorit.. Ne perkeleen kcal.. Hyppivät nenille ja pelottelevat. Onneksi ostin ruoka vaa´an. Tuntuu turvallisemmalta syödä, kun tietää tasan paljonko on pistänyt suuhunsa ja pysyy tarkasti laskuissa mukana. Hyvä vai huono.. Ainakin on tullut syötyä enemmän nyt kun pystyy kontrolloimaan täysin tarkkaan jokaista suupalaa. Ei riittävästi, mutta kuitenkin..

joo mä oon tästä lähössä..

2006-06-06T11:21:00.000+03:00

Eilen oli katastrofi päivä.. Päätin olla rohkea ja käydä Unissa syömässä, Kaivopihalla. Portailla istui paljon väkeä ja tuntui liian suurelta asialta jäädä tekemään ateriavalintaansa kaikkien ihmisten eteen, joten päätin tehdä sen ylhäällä. Tuijottelin listaa aikaani (omasta mielestäni ikuisuuden) ja mieleni olisi tehnyt kääntyä jo pois. a) en enää kehdannut, b) olin päättänyt että syön vaikka mikä olisi.. Tein valintani, kalaa. Tilasin ja lautaselleni kaavittiin oikein extra annos.. koko laatikko tyhjäksi. Olisi tehnyt mieli huuttaa että ei enempää, hei, riittää jo.. Kala ui "kermassa".. Uhkuin kuitenkin vielä tarmoa.. Kyllä tämä tästä.. Nyt valitset riisin ja perunan välillä.. Perunaa.. Ja sitten salaattia.. Maksu ja täydestä salista tyhjä pöytä.. Istuin alas ja maistoin väkisin.. Tajusin että en millään pysty nielemään edes yhtä suupalaa ja sylkäsin sen takaisin lautaselle. Olisin halunnut jo juosta pois, mutta ainoastaan friikit häipyy täyden lautasen kanssa 10 sekunttia istuttuaan.. Suunnitelmani oli siis seuraava. a) Syön salaatin hitaasti (siihen meni noin 30 sekunttia, koska kalan kastike oli sotkenut salaatin ja se oli syömäkelvotonta), b) istun ja luen kirjaa niin kauan, että ympärillä olevat ihmiset häipyvät / eivät muista enää kauanko olen siinnä istuntu ja häivyn sitten.

Kaksi poikaa sotkivat kaiken... Sali oli siis täynnä ja he jäivät pyörimään siihen pöytäni eteen ja arpomaan josko mahtuisivat siihen. Juu.. paniikki iski ja sanoin, että istukaa vaan, mä oon tästä just lähössä. Toinen katsoi mua niinkun friikkejä katsotaan, ja sanoi: " Mut justhan sä alotit..". Heh.. no mä en nyt syökkään.. APUA! Pojat katsoivat toisiaan, pyörittelivät silmiään ja varmaan melkeen repsesivät nauramaan... Häivyin ja jouduin vielä jonottamaan (täyden lautaseni kanssa) astioiden palautukseen..

Olisin voinut itkeä.. Onneksi ei tullut tuttuja vastaan.. En enää mene yksin syömään Uniin.. Ikinä!!!

Aika on menettänyt merkityksen

2006-06-05T13:28:00.000+03:00

Kulunut viikko on ollut kummallinen. Pelkään että masennusoireet ovat tulossa takaisin. Mikään ei taas tunnu miltään. Huomaan teeskenteleväni iloisuutta, koska en jaksa kuunnella kommentteja ilmeettömästä naamastani... Tuntuu kuin aamulla heräisi ainoastaan, jotta ilta taas tulisi ja pääsisi nukkumaan. Kyllä lääkkeet vaikuttavat. Nyt en saa nukuttua päivällä vaikka välillä haluaisinkin. Yöt puolestaan ovat päiviäkin vauhdikkaampia. Ei mene yhtäkään yötä ilman painajaisia. Kuolleita ihmisiä liikkuu päässäni joka yö. Pyörin ja narskutan hampaitani lähes läpi yön (kuulemma). Niin ja juttelen unissani. Toissa yönä poikaystäväni oli herännyt ja kysyi mitä sanoin. Vastasin vain: " Ei mitään sulle, mä puhun unissani". heh..

Olen viettänyt jonkun verran aikaa mökillä. Se on mukavaa. Juurikaan hiljaista siellä ei kuitenkaan ole. Mökki kun on seissyt paikallaan yli satavuotta (oikeasti) ja on suht vähällä käytöllä, niin eläimet ovat vallanneet tonttimme. Valtava määrä lintuja. Ensimmäisinä yöinä satakieli oli hiljaa ainoastaan, kun oli pimeää. Eli ei kovin montaa tuntia. Nukahdin sen lopettaessa ja heräsin joskus kolmelta kun aurinko nousi.. Yritin etsiä sen pesää puusta, koska se lauloi aina samalla oksalla ikkunan edessä. En löytänyt pesää. Hyvä niin, koska olin parin yön valvomisen jälkeen niin väsynyt, että olisin varmasti tuhonnut koko pesän. Loppuajan nukuin korvatulpat päässä, kunnes nyt olen jo tottunut lauleluun. Niin ja sain tietää, että satakieli pesii maassa.. Sieltä siis pesää etsimään jos käy liian rankaksi...

Ensimmäiset linnunpoikaset ovat jo syntyneet ja huutavat ruokaa pesistään. Lisäksi tontilla asuu oravia. Olen luullut, että ne ovat kasvissyöjiä, enkä käsitä, miksi ne yrittävät päästä niin ahkerasti lintujen pesille.. Yrittävätkö ne syödä poikaset? No jokatapauksessa niitä on hauska seurata, kun yrittävät karkuun linnuilta ja hyppivät aivan valtavia loikkia ja vapaapudotuksia puista toiseen. Lisäksi naapurissa asuu kissa, joka on oppinut, että jo pienellä naukumisella ja kehräämiseltä meidän pihallamme irtoaa Shebaa. Se onkin päivieni kohokohta. Kun kissa saapuu kiviaidan päälle naukumaan ja saan juosta sisään hakemaan sille herkkuja. Onneksi se on rapsutuksia kaipaava kissa. Olisi tylsää jos se vain söisi ja menisi matkoihinsa. Tämä tapaus viipyy pihalla niin kauan kuin sitä vain jaksaa raapia.

Lisäksi on lehmät. Niitä asuu täysi lauma naapurin pellolla. Välillä tuulee naapurista päin ja haisee oikeasti maaseudulta. Lisäksi makuuhuoneen ikkunasta voi katsella aamuisin aamuteetä juodessa lehmiä, jos ne vain sattuvat köllöttelemään oikealla puolella peltoa. Vähän matkan päässä taas asuu hevosia. Paikka on keskellä ei mitään ja hevoset eivät selvästikkään tapaa kovin usein vieraita. Ne ovat vähintäänkin todella uteliaita, kun niiden ohi kävelee. Kymmenen tuijottavaa ja korvat pystyssä olevaa hevosta vieretysten aidan vieressä tuijottamassa. Ja naapurin lehmillä sama homma. On melkeen pelottavaa kävellä pellon läpi kun kakskymmentä lehmää tuijottaa kivettyneinä...

Aika kuluu mökillä siis luontoa ihmetellessä ja Agatha Cristien tarinoita lueskellessa. Viimeisin oli kyllä pettymys, koska siinnä Hercule Poirot kuolee. Vaikka en kyllä usko hänen oikesasti kuolleen ja aijonkin tänään mennä kirjastoon hakemaan jatko-osia. Toivon olevani oikeassa. Mikäli luin juuri viimeisen teoksen, en olisi halunnut tietää Poirotin kuolemasta ennenkuin olen lukenut kaikki aikaisemmat teokset.. No joo.. Voi näitä saikkua viettävän ihmisen ongelmia..

Muistan joskus lukeneeni jostain masennusoppaasta, että parasta on vaikka tuijottaa lehden silmua jos se näyttää kauniilta. Tuijottaa niin kauan kuin jaksaa ja pikku hiljaa kaikki muukin alkaa näyttämään kauniilta. Olen siis sitä mieltä, että minun kannattaa viettää mahdollisimman paljon aikaa mökillä, koska siellä on kaunista ja linnuista huolimatta ihan hiljasta. Kaupungissa taas tuntee itsensä joka päivä niin turhaksi. Kaikki ystävät käyvät töissä ja ovat juuri saaneet lukukauden taas päätökseen. Ovarit kasvavat ja CVt pitenee. Itse taas herään aamulla ja joudun pohtimaan mihin tänään voimat riittäisivät. Mökillä on helpompaa. Siellä ei tarvitse valita. Voi vain keskittyä olemiseen. Lukea, olla lukematta, katsoa telkkaria jos huvittaa tai vaikka viritellä tulta saunaan jne.. Ei tarvitse lähteä minnekkään. Ei tarvitse olla kehenkään yhteydessä jos ei halua ja voi vain olla hiljaa. Se on parasta.

Syöminenkään ei mietitytä mökillä yhtä paljoa. Kaupungissa senkin joutuu valitsemaan ja jos lähtee käymään jossain, on se taas järjestettävä tai jätettävä järjestämättä. Mökillä kun ei lähde minnekkään, syö silloin kun tulee nälkä eikä itse syöminenkään ahdista niin paljoa. Mökillä ei ole vaakaa. Vaikka viime kerralla kyllä vakavasti harkitsin vaa´an mukaan ottamista, mutta päädyin sen olevan liian sairasta ja vaaka jäi kotiin. Mökillä ei myöskään tarvitse pelätä törmäävänsä kehenkään ja ei siis tarvitse miettiä miltä näyttää ja mitä on päällä. Ja lisäksi saa kävellä paljain varpain 24/7.

Tänään paistaa aurinko. Kuuluisi lähteä jonnekkin. Kuitenkin olen ollut poikkeueksellisen aikaansaava jo näin suht ihmisten aikaan. Pyykkiä on pesty, kuivattu, astianpseukone on jo käynyt, pölykoirat ovat saaneet kyytiä ja blogikin on nyt päivitetty. Parempi kuitenkin lähteä jonnekkin. Muuten alkaa taas ahdistaa tämä turhakkeena oleminen. Kirjastoon siis taitaa taas käydä tie...

Itsemurha

2006-05-14T12:41:00.000+03:00

Blogeja selaillessani olen törmännyt pelottavan moneen sivuun, jotka käsittelevät ainoastaan kirjoittajansa mietintöjä omasta itsemurhastaan. Ensimmäinen ajatus on tietysti, ovatko nämä nyt ihan todellisia... Mutta jos ihminen jaksaa päivästä toiseen kirjoittaa lisää, on kyse varmastikkin aidoista sivustoista. Suurin osa kirjoittajista kärsivät masennuksesta ja saavat hoitoa. Masentuneelle itsemurha-ajatukset eivät ole vieraita. Miksi siis toiset toteuttavat ajatuksensa ja toise eivät. Itse suosin psykologista ja psykiatrista näkökulmaa jokaisen ihmisen ymmärtämiseen, mutta näitä tekstejä lueskellessani päätin ottaa selvää vähän lisää itsemurhista.
Sosiologian klassikoista moni elää vielä tänäkin päivänä ja voi hyvin mm. sen vuoksi, että näiden ympärille on rakentunut koulukuntia, jotka kehittävät teorioita eteenpäin suurien sosiologejen jo kuoltua. Émile Durkheim (1858-1917) kirjoitti teoksen Itsemurha vuonna 1897. Teos oli itse sosiologian kannalta tärkeä, koska Durkheim onnistui todistamaan, että itsemurhia ei pysty selittämään pelkästään biologialla tai psykologialla, vaan itsemurhan ymmärtämiseen tarvitaan sosiologiaa ja sen tutkimuskohdetta sosiaalista. Teoksessa tutkitaan ihmisen käyttäytymistä sekä toimimista yhteisön jäsenenä. Itsemurhaa lähestytään käsitteellä sosiaalinen itsemurhakuolleisuus, eikä tarkoituksena ole ymmärtää jokaisen yksittäisen ihmisen tilannetta ja motiivia itsemurhaan, vaan löytää yleisiä käyttäytymissääntöjä yksilön sitoutumisesta ryhmään ja tämän sitoutumisenasteen suhteesta itsemurhakuolleisuuteen.
Jokaisella ihmisellä on elämässään vaikeita kausia. Mikään ei onnistu ja mukana saattaa olla vaikea masennus. Miksi siis kuitenkin toiset jaksavat taistelle ja toiset eivät. Durkheim esittää selitykseksi ihmisen suhdetta ryhmään ja sen sisältämää kollektiivista tajuntaa, joka sopivan kiinteänä sitoo ihmiset elämään myös vaikeuksien keskellä. Mikäli tasapaino ryhmän ja yksilön välillä järkkyy ja ryhmäsidokset höltyvät, on tuloksena yksilön korostuneet käyttäytymissäännöt, joka perustuvat ainoastaan henkilökohtaisiin taipumuksiin.
Durkheim erottaa neljä itsemurhatyyppiä: egoistisen, anomisen, altruistisen ja fatalistisen. Egoisitinen itsemurhatyyppi on tyypillinen modernissa yhteiskunnassa. Tällöin yhteisö on heikentynyt ja yksilöityminen kohonnut. Ihminen ei tunne yhteisöä yläpuolellaan ja olemassaololla ei ole perustaa. Mielestäni näkökanta on erittäin mielenkiintoinen. Itsemurhia, ja myös itsetuhoisuutta monissa eri muodoissa, esiintyy huomattavan paljon länsimaissa. Lähes jokainen tuntemani nuori ja nuoriaikuinen käy sotaa itsensä kanssa toivoen löytävänsä itsensä. Elämässä tuntuu olevan liikaa mahdollisuuksia ja monella Minä on hukassa. Sosiaalisia tilanteita on laidasta laitaan ja usein niissä käytetyt roolit sotivat rankasti päälekkäin. Riittämättömyyden tunne on usein voimakas ja jotta onnistumista tunnetaan, ovat suoritukset lähes epäinhimillisen korkeita. Modernissa maailmassa on vaikeaa tuntea itseään aidoksi ja minäänsä jatkumoksi, kun mikään ei tahdo riittää. Jo illan television ja päivän iltapäivälehtien lukeminen asettaa yksilön koetukselle. Joka paikka pursuaa muotia, ihanteita elämästä ja sitä miten jokaisen tulisi pyrkiä saavuttamaan haaveensa. Ja tämä kaikki puhumattakaan siitä, miten parisuhdetta tai perhettä tulisi kasvattaa ja viedä eteenpäin. On vaikeeaa vain olla. Yhteisössämme vallitsee lähes täysi yksilöllisyys ja yksilöllisyyden paine on monelle sietämätön ja liian vaikea hallita.
Toinen modernissa yhteiskunnissa näkyvä itsemurhatyyppi on anominen. Sanana anominen muistuttaa kaaosta. Tämä toteutuu modernissa yhteiskunnissa esim. taloudellisen epävarmuuden aikana. Tapahtuu paljon irtisanomisia ja konkursseja. Yhteisö on tällöin heikko, eikä siitä ole yksilön moraaliseksi auktoriteetiksi. Leviää helposti "antaa mennä"-asennetta. Toiminnalta puuttuu selkeä säännönmukaisuus ja yksilöt kärsivät siitä.
Anomiselle itsemurhalle vastakkainen tyyppi on fatalistinen. Tällöin yhteisössä vallitsee liika säätely. Syntyy tilanteita, joissa yksilöt saattavat joutua tilanteeseen, jossa he kokoevat etteivät voi enää vaikuttaa loppuelämäänsä ja päätyvät näin fatalistisiin itsemurhiin. Tälläisesta tilanteesta toimii esimerkkinä mm. orjat tai kuolemaan tuomitut. Tätä tyyppiä ei enää juurikaan tutkita, koska sen ajatellaan olevan jo historiallinen.
Egoistiselle tyypille vastakkainen on altruistinen tyyppi. Tällöin yksilöllä ei ole mahdollisuuksia itsenäistyä tarpeeksi. Tyypillistä perinteisissä yhteiskunnissa. Tällöin ihmiset saattavat tehdä esim. ryhmissä itsemurhia tuntiessaan sen olevan heidän velvollisuutensa, jotta eivät rasita olemassaolollaan yhteisöään. Ehkäpä nykypäivän esimerkki atruistisesta itsemurhasta voisi olla uskonnon takia itsemurhapommituksen tekevä yksilö.
Itsemurhat ovat pienimmillään siellä, missä yhteisö on sopivan kiinteä. Yhteisöllisyys ja yksilöllisyys ovat tasapainotilassa. Yhteisö ei siis ole liian kiinteä eikä liian löyhä ja ihminen saa yksilöllistyä ja silti tuntee yhteisön olevan sopivasti yläpuolellaan. Kuten tiedämme, ihmisen arvomaailma kehittyy lapsena vanhempien välittäessä arvot lapsilleen. Mutta monien nyt keski-iässä 0levien ihmisten arvot, jotka esim. oma ikäpolveni on vanhemmiltaan saanut, alkavat olla liian jäykkiä ja konservatiivisia sovellettaviksi nykypäivän elämään ja valintoihin. Täytyy löytyä joustavuutta. Harva käy koulua enää päiväkodista lukioon tai ammattioppilaitokseen samalla asuinalueella. Nykyään täytyy erikoistua ja varhaisessa vaiheessa. Pärjääminen ja ns. kiltintytön syndrooma istuu suht tiukasti vanhempiemme arvoista meissä nuorissa. Mutta selviääkö tällä nykypäivänä henkisesti tasapainoisena ihmisenä? Työnteonarvostus on huipussaan, mutta missä ovat ne yhteisöt jotka tukevat meitä siinnä? Koulumaailmassa arki on kilpailua. Kuka saa parhaat arvosanat, kuka on lukenut järjestelmällisesti kaiken... Kenellä on mitäkin päällä - kuka on vähän outo ja kuka taas muodin mukainen. Koulumaailmasta yhteisöllisyyttä löytyy ehkä lähinnä bilettämisestä ja siinnäkin alkoholi sanelee tahtia. Monilla ystävistäni suhde perheeseen on etäinen. Vanhemmilta ei tunnuta saavan tukea tai tuki tulee määräily muotoisena, joka joko toisiaan määräilee tai karkoittaa. Harvalla siis tuki löytyy perheestä. Entäs ystävistä? Kaikilla on kiire. Varsinaista yhteisöllisyyttä syntyy harvoin tai sen sytyessä on siitä enää vaikea pitää kiinni korkeakouluopintojen alkaessa.
Toivottavasti näkemykseni on ainoastaan kyyninen. Toivoisin kuulevani sen olevan niin. Kuitenkin uskon tilanteen olevan näin. Yhteiskuntamme suurin arvo tuntuu olevan työnteko. Yhteisöllisyyttä ei siihen kuitenkaan tahdo löytyä. Persoonallisuudelle on tilaa, kunahan se on korrektia. Nuorille yksilöllisyyden paineet ovat kovat ja rauhaa on vaikea löytää. Sen enempää kuin yhteisöllisyyttäkään. Mikä siis ratkaisuksi? Siihen en osaa sanoa mitään.

Onkohan se nyt onni, että kesä tulee...

2006-05-10T00:00:00.000+03:00

Homma lipeää helpommin kesällä käsistä.. ulkona on jopa mukavaa lenkkeillä. Tunti kausia. Ja saa vielä toivottavasti kauniin rusketuksenkin kaupan päälle.

Kaikilla ihmisillä vähenee vaatteet ja todellisuus paljastuu. Niin paljon ällöttäviä plösöjä joka paikassa. On käsittämätöntä miten ihmiset eivät pidä itsestään huolta. On aivan yhtä itsetuhoista lihoa yli normaalien mittojen kuin laihtua selvästi niiden alle. Itsekkin joutuu taas miettimään mitä kehtaa laittaa päälle, jotta kehtaa mennä ulos. Viime kesänä valitsin farkut ja hupparin läpi kesän. Sillon tosin olin niin hoikkakin, että paleli koko ajan. Nyt taas on koko ajan kuuma, eikä hupparissa voi enää kulkea ympäriinsä. Monet muut ovat niin mukavan laihoja ja farkkujen vyötäröiltä ei pursua ylimääräistä yli niin kuin itseltäni. Nyt sitä ei voi taas hyväksyä. Kesämekossakin näytän aivan raskaana olevalta, koska olen niin turvonnut. Ja se ei ole ainoastaan omissa silmissäni. Myös muut ovat huomanneet asian...

Asiaa harkittuani olen päättänyt tiputtaa muutaman kilon. En montaa, mutta muutaman. Toisin kuin päiviksellä kuulee noin joka päivä, ei oma oloni ole helpottunut painon noustua normaaliin. Lähellekkään - päinvastoin. En näe mitään syytä kiduttaa itseäni tässä tilassa, kun tiedän sen olevan hoidettavissa muutaman kilon tiputuksella. Ja sitä paitsi lenkkeillessä kuluu mukavasti aikaa. Laihduttaminen on kuitenkin mahdollista ilman aliravitsemustilaan joutumista. Tuntuu helpottavalta kun on tehnyt päätöksen. Ei tarvitse kestää tätä paisutusta enää kauaa.

2006-05-07T18:59:00.000+03:00

Jo kolme päivää mennyt ihan hyvin syömisten kanssa. Tottakai on huono-omatunto syömisestä, mutta oon oksentanut ainoastaan kerran. Tuntuu ihan ns. luonnolliselta, että on pikkusen pullea tai ei ainakkan niin laiha kun haluaisi olla. Olisi mukavaa että tunne jatkuisi. Sitä en kuitenkaan tiedä, miksi tänään on prempi olla kuin eilen. Jos sen tietäisi, voisi yrittää tehdä asioita eritavalla tietosesti ja voida useammin paremmin. Ehkä ne avaimet vielä joskus löytyy.

Uudet masennuslääkkeet on auttanu tosi hyvin. On kuitenkin pelottavaa, että syön niitä nyt maksimi annosta. Miten niiden syömisen voi koskaan lopettaa? Ne auttavat niin selvästi. En olis aikasemmin edes uskaltanut ajatella, että nousen ennen aamu yhdeksää ylös joka päivä eikä edes kello ole herättämässä. Yöunet on ihan normaalin pituset, 7-9 tuntia. Talvella ja keväällä kun nukuin noin 14 tuntia vuorokaudesta ja nekin muutamat tunnit jotka olin hereillä oli tuskaa. Mielellään olisi nukkunut vuorokauden ympäri. Enkä edes muista aikaa joka olisi ollut toisenlainen. Elämä on ollut niin kauan suorittamista ja itsensä pakottamista pienempiinkin asioihin. Alisuorittamista ja siitä tulevaa syytöstä epäonnistumisesta. Laiskuudesta, joka ei ehkä olekkaan ollut laiskuutta, vaan masennusta ja aliravitsemusta.

Tänään makoiltiin auringossa rantsussa ja lueskeltiin lehtiä. Mahtavaa, että nyt kiinnostaa lukea ja tietää mitä maailmassa tapahtuu. Talvella aamulehdet vaan kerääntyivät lukemattomina isoina pinkkoina ensin oven eteen, sitten sen viereen ja lopulta parvekkeelle, kunnes jaksoin kantaa ne kierrätyslaatikkoon. Tänään auringossa oli hirmu kuuma ja taisin vähän palaakkin. Ainut iso miinus on, että ei ole satanut kunnolla pitkään aikaan ja allergiaoireet alkaa olla jo ärsyttäviä lääkeistä huolimatta. Nukuin tunnin päikkärit parvekkeella ja herätessä oli silmät aivan tulessa, kurkussa vilisti muraahaisperhe ja nenä valui. On kesä kuitenkin sen arvoista.

Hetkittäin maailma tuntuu mukavalta paikalta. Ihmiset ihan hyväntahtosilta ja oma tulevaisuuskin ihan elämisen arvoiselta. Ne hetket täytyy yrittää painaa tarkasti mieleen, jotta voi huonoimpina hetkinä niitä muistella ja ehkä yrittää järkeillä kaiken johtuvan sairaudesta. On peloittava ajatus, että en olisi koskaan mennyt hoitoon. Mitä silloin olisi tapahtunut? Miten alas olisin ajautunut..

Sairaudentunnottomuus on pelottavaa. Se on niin todellista. Netissä voi lukea liian monen suusta tullutta tekstiä siitä, miten he ovat itse valinneet elämäntavakseen Anoreksian ja muilla ei ole siihen mitään sanottavaa. He eivät koe itseään sairaiksi, vaan ovat vaan valinneet elämäntapansa. Voin kyllä helposti kuvitella miten tuollainen perustelu itselleen syntyy syömishäiriöisen logiikassa, mutta pitää aina uskoa, että kyllä sitä vielä paranee. Kyllä sairaus joskus loppuu. Vaikka aina ja joka hetki ei haluaisikaan parantua tai voimat eivät riitä vastaan taistelussa. Sillon pitää vain sanoa se ääneen ja antaa vastuu muille.

Tänään on leppoisa päivä. Ei tarvitse taistella. Toivottavasti huomennakin olisi rauhallista, eikä tarvitsisi riepotella itseään.

Masennus

2006-05-02T15:17:00.000+03:00

Heräät aamulla ja muistat kaikki yöllä nähdyt sekavat unet. Itse näen läninnä tippumis unia. Viimeyönä kauppakeskuksen kerrokset romahtivat yksitellen ja katsoin halkeaman reunalla kun läheiset ihmiseni tippuivat ja katsoivat minua silmiin lentäessään. Toissa yönä hissini tippui taas vaihteeksi pilvenpiirtäjässä. Muutama kerros kerrallaan ja aina vaan nopeammin jos hengitin. Kuitenkin.. Heräät ja pyyhit yölliset unet mielestä. Nouset ja tiedät että pitäisi syödä aamupalaa. Mutta onko pahempaa tapaa aloittaa päivä kun syömällä. Jos ei syö, on edes jokin asia, mistä voi itsessään olla tyytyväinen päivän aikana. Tai vaihtoehtoisesti syödä ja tuntea itsensä entistäkin lihavemmaksi koko päivän.

Selaan aamun lehden ja yleensä lähden lenkille seurasaaren ympäri. Välillä jään nauttimaan kevätauringosta, mikäli missään ei näy pelottavia joutsenia tai muuten vain hengailevia ihmisiä. Toivoisin että minulla olisi koira. Sen kanssa olisi mukaavaa jakaa lenkkeily. Taidan lainata kaverini koiraa vielä tällä viikolla.

Lenkkeillessä yleensä pää selkeää hetkeksi. Suunnitelmat tuntuvat selkeiltä ja helpoilta toteuttaa. Menen vain kotiin ja syön. Ei se aamupala ole niin vaikea. Hyvää se tekee. En halua sairastaa koko elämääni. Kotiin päästyäni käyn suihkussa ja totean että ei minulla ole nälkä. Syön sitten lounaan.

Päivä kuluu ja puuhailen. Kuuluisi syödä viimeistään 12:00 lounasta. Mutta ei minun vielä tarvitse. Ei ole nälkä. Tunnit kuluvat ja kello lähestyy viitä tai kuutta. Päätän syödä jotain. Tällä hetkellä parhaiten uppoavat porkkanaletut. Syömisen jälkeen on kuitenkin aina huono-omatunto. Viime aikoina taas useammin ja useammin illat kääntyvät herkutteluksi ja ahminnaksi.. ja tiedäämmehän mitä siitä taas seuraa.. ja lisää huonoa omaatuntoa.. Ehkä huomenna kaikki on taas paremmin..

Lääkärini kysyi tänään mikä olisi se, joka saa minut taas syömään.. en todella tiedä. Käyn lääkärissä, jotta saisin sieltä neuvoja.. en osaa tai edes halua yrittää itse. Ei mikään onnistu. Ainakaan kahta päivää peräkkäin..

Aamulla herättyäni mietin josko olisi jotain mukavaa tekemistä. Mistään ei innostu. Päivät ovat aamusta iltaan suorittamista. Kauneus on kadonnut maailmastani. Tehdessäni aikaisemmin mukavia asioita, voin vain muistella miltä tämäkin tuntui joskus. Voiden vain syyttää itseäni, että mikään ei tunnu miltään. Tulee kesä ja auringosta pitäisi jaksaa nauttia. Siitä saa energiaa.. hmmm... toivottavasti ensi kesänä tulee edes muutama päivä, jolloin tuntuu mukavalta mennä aurinkoon istumaan...

Onko tämä minulle ok?

2006-04-18T14:08:00.000+03:00

Lähes kaikilla on käsitys siitä, mikä on oikein ja väärin. Ainakin suhteessa isompiin asioihin, moraalisesta näkökulmasta. Älä tapa, älä varasta jne... Yhteiskuntamme kristillinen pohja on opettanut meille lähimmäisenrakkautta. Kuitenkin monista tuntuu olevan hyvin vaikeaa asettaa rajat omalle elämälleen. Tehdä valintoja, luopa samalla toisesta vaihtoehdosta. Sanoa ei. Tämä ei ole minulle ok. En tahdo tehdä näin.

Oman elämän suuntaviivojen rakentaminen on tuskallista. Välillä tuntuu että on niin paljon elämänjanoa, että ei kykene tekemään mitään. Mikä minua kiinnostaa niin paljon, että olen valmis uhraamaan pitkäjänteisesti aikaani asialle? Onko se yhteisölle hyvää tekevää vai ajaako se vain valtaa pitävien etuja? Luovunko omista intohimoistani ja tyydyn tienaamaan rahaa, vai pitäisikö silti uskaltaa heittäytyä sinne minne sydän ohjaa...

Yhteiskunnan arvostus ja ns. pärjääminen mitataan usein materiassa. Jos et valitse uraputkea ja toimi kuten yleisesti odotetaan, sinun ajatellaan epäonnistuneen jossain. Sukulaiset yrittävät lohduttaa lausahtaen, voi... kyllä se vielä siitä, vaikka et itse ymmärrä missä olet nyt niin epäonnistunut. Järkeni nauraa tälle ajatukselle. Liian monille pystyyn kuolleille ekonomeille, jotka riutuvat tyhjässä elämässään ja shoppailevat kipuunsa. Miksi kuitenkin tunnen tarvetta pärjätä materialisesti? Saavuttaa jotain tuntuvaa. Yhteiskunnassamme on valtava paine jokaista yksilöä kohtaan. Tunnen sen hiillostavan itseänikin. Pelkään tippuvani kärryiltä, kun en osaa valita mikä minusta tulee isona. Liian moni asia kiinnostaa ja voin nähdä itseni liian monissa ammateissa pystyäkseni nostamaan yhden ylitse muiden. Sitä pitäisi arvostaa. Omaa uteliaisuuttaan maailmaa kohtaan. Kuitenkin tuntuu siltä, että jos en kohta jo saavuta maisterinarvoa, työsuhdeautoa ja hyvää asemaa kansainvälisessä konsernissa, elämäni on poissa raiteiltaan. Olen epäonnistunut jossain.

Vanhemmat välittävät lapsilleen oikeaksi näkemiään arvoja. Opettavat rajoja hyväksytystä ja toivotusta. Valitettavan usein arvot joko puuttuvat, ne ovat liian kovia ja saavat ihmisen voimaan pahoin tai viestit ovat epäselviä ja ristiridassa keskenään. Itselleni on käynyt varmastikin viimeinen laatimistani vaihtoehdoista. Isän kasvatus perustui lähinnä lausahdukseen: " Jos lapsista ei kuulu mitään, silloin kaikki on hyvin". Äiti taas ei erota todellisuutta saduista. Pyrkimys hyvään oli varmasti aito, mutta toiveet ja keinot hieman epärealistisia.

Aikaisemmin uskoin tietäväni rajani. Silloin olin kuitenkin nuorempi ja tavoitteeni olivat yksinkertaisempaa asettaa. Riitti kun sain voimistella mahdollisimman paljon ja pidin huolta hyvistä arvosanoista. Nyt on kuitenkin tullut realismi vastaan ja valintoja täytyy tehdä. Kaikessa ei voi olla hyvä, ja jossain taas täytyy olla hyvä tienatakseen elantonsa ja kaikkeen ei riitä aika. Toinen ehkäpä vieläkin suurempi rajan veto liittyy ihmissuhteisiin. Millaista käytöstä siedän muilta ja miten siihen haluan vastata. Kaikki lähtien ruokakaupan kassasta ja jatkuen aina omiin vanhempiini. Entäs kun lipsun? Annan kohdella itseäni tavalla joka saa minut pahoittamaan mieleni? Miten se hoidetaan? Mitä ylipäätään haluan ihmissuhteilta...

Se on jo itselleni valjennut, että kaikki ihmiset eivät täydennä toistensa puutteita. Toiset eivät vaan sovi ystäviksi. Suhde on kaksisuuntainen, eikä toisen dominoiva ja määräilevä asenne sovi ystävyyteen. Tälläisiin tilanteisiin joutumista olen jo suurimmaksi osaksi oppinut välttämään, vaikka edelleen huomaan alistuvani pelottavan helposti asioihin, jotka saavat minut voimaan pahoin. Jotka eivät tue kehitystäni tasapainoiseempaan ja joustavampaan suuntaan, vaan saavat ainoastaan rankat puolustusvaistoni toimimaan. Vihan, joka on kuin kattilan yli kiehuva maito, päätyen lopulta palamaan kiinni hellaan.

Kaikissa meissä on puutteita ja omituisuuksia. Ihan jokaisessa. Kompromissit ovat ihmissuhteiden ja, tämän hetkisen tietoni mukaan, myös itsensä hyväksymisen perusta. Täytyykin opetella tekemään kompromisseja ilman, että tuntee menettävänsä pienen tai välillä isommankin palan itsestään suostumalla kompromissiin. Täytyy kasvaa pois menneisyydestä, jolloin jokaisesta pienestä itselleen tärkeästä asiasta joutui pitämään kynsin ja hampain kiini. Täytyy oppia luopumaan vihan tunteesta, joka vaistomaisesti syttyy joutuessaan luopumaan. Kuitenkin kompromissien tarkoituksena on kasvaa. Sekä itsensä että toisen kanssa. Niiden tarkoituksena ei ole tulla ylijuostuksi kuin kurainen kynnysmattoni. Ja tämän kaiken täytyy perustua vielä kysymykseen: "Onko tämä minulle ok?"

2006-04-17T15:04:00.000+03:00

Ehkä maailman paras sanonta: "Tule mustana tai valkeana, mutta älä tule harmaana". Pätee sekä ihmissuhteisiin että itseensä. Harmaana on vaikeaa elää. Kuin sumussa, joka on laskeutunut mereltä kaupungin päälle ja itse seisot keskellä toria näkemättä edes laidoilla seisovia taloja. Täydessä hiljaisuudessa. Ainoana ratkaisuna vain odottaa ja toivoa sään muuttuvan. Kyvyttömänä vaikuttaa. Hallistemattoman armoilla. Istut vain alas ja odotat

Sää on muuttunut kun heräsin. Sumu on vetäytynyt usvaksi meren päälle ja kaupunki on hiljalleen palaamassa arkeen. Onkuin aikainen sunnuntaiaamu Helsingin keskustassa. Siellä täällä nukkuvasta kaupungista nauttivia ihmisiä. Ilma on raikas ja pysähtynyt. Kävelen Aleksanterinkatua mereltä pois päin, miettien, minne asti jakaisin kävellä.. Ehkä Töölönlahdelle katsomaan sorsia..

On vapautunt paljon energiaa sumun takaa - mustan verhon takaa. Ajatukseni ovat paljon selkeämpiä ja menneisyyden tapahtumat, vaikeat perhesuhteet ja muut ahdistavat ajatukset pyörivät päässäni ilman kaiken massaksi sekoittavaa vihantunnetta. Ajatus ei kirerrä vain kehää, voimistuen lopulta isoksi tornadoksi, vaan kehästä voi hypätä pois. Ikäänkuin teräsmies lentäisi kevyesti pois tornadon silmästä läheiselle katolle katsomaan myrskyn etenemistä. Välillä pyörre kuitenkin vetää vielä sisäänsä. Valtava maasta taivaaseen kaiken itseensä imevä palkki. Se pyörii ja syö kaiken tieltään. Onneksi löysin voimia lentää pois, katolle ihmettelemään. Toivottavasti voimani tulevat oikeasti sisältäni eivätkä ole vain sarjakuvasankarin puku, joka voi vielä hävitä.

Syöminen on kieroa. Sosiaalinen tapahtuma josta pitäisi vielä nauttia. Ja yksinkin itsensä kanssa. Ja kenen tahansa seurassa. On pelottavaa huomata tarvitsevansa juuri oikenalaisen tilanteen, jotta ei tunne ahdistusta jokaisesta suupalasta. Mukavan hetken. Iloisia tarinoita helpottamaan ja viemään ajatusta muualle itse syömisestä. Toisaalta se on ymmärrettävää. Itse en vain selviytynyt siitä kaikesta ilman, että opin vihaamaan itse syömistä. Kääntämättä kaikkea päälaelleen. Oppien nauttimaan syömättömyydestä ja sen tuomasta keveydestä. En muista kertaakaan lapsuudenkodistani, jolloin syöminen tai ruoka-aika ei olisi ollut ahdistava. Koko perhe koolla. Hiljaisuutta tai myrsy ilmassa. Pöytä täynnä marttyyreja jotka kukin yrittävät selviytyä tilanteesta omalla tavallaan.

Itse pidin tilanteet mahdollisimman lyhyinä. Juoksin pakoon - aina. Söin television edessä ja syötin järjestäen pahan ruuan koiralleni, joka ei koskaan tullut kylläiseksi. Tai muuten vain hankkiuduin eroon ruuasta. Kun tämä oli hoidettu, saatoin taas palata huoneeseeni. Omaan maailmaani jossa asiat olivat paremmin. Toivoen kaiken muuttuvan. Tietäen kasvavani kohta tarpeeksi vanhaksi, jotta voisin muttaa pois. Haaveillen tulevasta.

Kasvoin ja pysyin jo sanomaan syöneeni jossain muualla. Kasvoin lisää ja kukaan ei enää edes kysynyt olinko syönyt. Tuntuu mahdottomalta ja käsittämättömältä että ihmiset tarvitsevat niin paljon ruokaa kuin syövät. Ällöttävää ja laiskaa. Ihraista. Miten he tekevät sen? Ja vielä nauttivat?

Minäkin täällä...

2006-02-09T19:37:00.000+02:00

Olen aina ajatellut internetiin päätyvien kuvien ja tekstien olevan lähes mystisiä ja prosessin tapahtuvan ainoastaan monimutkaisen koodikielen avulla... Olin väärässä. Viime viikkoina olen lueskellut ystävieni ja kavereideni blogeja ja lähestulkoon jäänyt koukkuun. On mukavaa olla ajan tasalla ja tietää mitä kaverit ajattelevat, mitä he ovat puuhailleet ja onko mieli hyvä. Tosiaalta jos ihmisiä ei tuntisi, eivät asiat ainakaan minua välttämättä kiinnostaisi - joka päiväiset puuhastelut. Onko se on tirkistelyn nautintoa? Ei varmaankaan, koska kirjoittaja on täysin tietoinen, että luen hänen tekstiään. Ehkäpä se on kontrollin tunnetta. Tietoa muiden tekemisestä ja lähestulkoon osallistumista. Hetkellistä eläytymistä toisen elämään ja ajatuksiin. Toisaalta kaiken sen vertaamista omaan itseensä. Lähes kaikkia kiinnostaa itsensä suhde muihin. Vertailu. Hyvässä ja pahassa - katsojan silmistä riippuen. Tämän takia aion pitää blogiani vain itseäni varten. Miltä näyttää nähdä omaa elämääni ja ajatuksiani itseni sensuroimana niin isossa internetissä. Kaikkien nähtävillä. Tosiaalta se on se ja sama. Toivon pysytväni kirjoittamaan teksitiä vain itseäni varten. Vierailijat toivotan kuitenkin tervetulleiksi!

Muertha

viikko meni vauhdilla

Muutaman päivän tapahtumia

Huomaan tirkisteleväni ihmisiä

Tee sillon kuin pystyt

23.1.08

BDI 31

Ahdistukseen monet keinot - ei aina niin terveet

kyllästynyt ahdistukseen

Pitkästä aikaa

Tätä minusta ei olisi kukaan koskaan uskonut

Todellakin venyi vuosi kahdeksi

Viikko venyi taas vuodeksi ja aika vaan tikittää eteenpäin

GRRR...

Huh-huh...

Olipa kerran elämä

The time of Ashes

Myrkkysienen päällä lepäämässä

Failing to grieve leads to a loss of passion in the whole of life

Pomppii kuin pallo

"Terveyttä ei voi erottaa vapaudesta" - R.Steiner

Syksy on saapunut, vihdoinkin!

Ihmisyyteen kasvaminen

Voihan flunssa

Punaisen avoauton kyydissä

Voiko koulussa oikeasti olla kivaa?

Huomenna kouluun

Mangakärpäinen puraisi taiteidenyössä

Kohti arkea

Viikonvarrelta...

Meemi

1. sadonkorjuu

Efet ja unet

Neljännes vuosisata täynnä

266+35= Kouluun (:

Luonto, luonnostaan?

Oppia olemaan suorittamatta...

Suku on pahin ja paras... Valitettavan oikeeseen osuva kipeän kamala toistuva KLISEE!!! AHDISAAA-AA

Viheltäen menee

*Haukotus*

Jn vika lomapäivä

Töttöröö

Uskomatonta! Minulla oli tänään lähes kiire

Sun is my best friend

Life feels good

Juhannus

Viikonloppu

perjantai

Peruspäivä

Hellettä

joo mä oon tästä lähössä..

Aika on menettänyt merkityksen

Itsemurha

Onkohan se nyt onni, että kesä tulee...

Masennus

Onko tämä minulle ok?

Minäkin täällä...

Haukotus